Pulu Studion Miksauskäsikirja

Päivitetty 25.01.2010

Sisällys

1. Esittely
2. Alkupiste
3. Tutustuminen
4. Korvien kalibrointi raakamiksauksella
5. Miksaaminen
6. Kohinaporttien käyttö
7. Sointumaton lisääminen
8. Aika pitää tauko
9. Taajuuskorjaimen käyttö
10. Soolosoittimien taajuuskorjaus ja käsittely
11. Tasojen hionta
12. Viimeinen kiillotus
13. Yhteenveto

Esittely

Monilla musiikin tekijöillä on käytettävissä laadukaat äänitys- ja äänenkäsittelylaitteistot, mutta ei tarpeeksi tietoa niiden käyttämiseen. Netistä loputtomasti tietoa, mutta usein samasta asiasta löytyy ristiriitaisia mielipiteitä.

Kokeilunhaluinen friikki löytää kitarasoundinsa äänittämällä kitaran vaikka AM-radiolähetyksen kautta puhelimen mikrofonilla äänitettynä. Puristit hokevat: "Ei EQ:ta, koskaan, ikinä, milloinkaan. Ennen kikkailin mikrofonin sijoittelulla, mutta olen luopunut nykyään siitäkin. Vältän nykyään kaikkia analogisia laitteita ja kytken kitaristin aivot valokaapeliyhteydellä suoraan tietokoneeseen ja saan tallennettua täydellisesti hänen korvien välissä olevan tilan".

Friikahtaminenhan on hauskaa, mutta 99% miksaamisesta on perusasioiden osaamista. Listapopin/rockin miksaamisen perussäännöt pysynevät samankaltaisina seuraavat vuodet.

- Taajuuskorjaus ja kompressointi pilaavat soundin!

Miksi sitten jokaisen kaupallisen studion räkit ovat pullollaan taajuuskorjaimia, kompressoreita, multiefektejä, finalizereita, viive- ja kaikulaitteita, ym. härpäkkeitä? Useimmat äänittäjät yrittävät tulla toimeen ilman niitä ja keskittyä tekemään jo lähtösoundeista sellaiset, että niitä ei tarvitse enää miksausvaiheessa muokata.

Aloittelevan miksaajan kannattaa kokeilla estottomasti kaikkia mahdollisia efektjä ajattelematta, että niitä pitäisi vältellä. Studiot hankkivat (kymmenillä) tuhansilla euroilla signaaliprosessoreita, koska ne ovat miksaamisen perustyökaluja. Niitä voidaan kyllä käyttää väärin tai huonosti, mutta jos niitä ei uskalla edes kokeilla, ei niiden käyttöä voi oppiakaan.

Onneksi nuorilla ei ole luutuneita mielipiteitä, eivätkä he pelkää virheiden tekemistä vanhojen partojen tapaan. Yksi syy esimerkiksi lasten nopeaan kykyyn oppia monimutkaisten tietokonejärjestelmien käyttö on se, että he eivät ole ehtineet tehdä virheitä. Virheiden tekemisen pelko vaikeuttaa oppimista. On hyväksyttävä, että matkalla hyväksi ääniteknikoksi on tehtävä lukuisia virheitä ja opittava niistä. Ammattiäänittäjätkin tekevät virheitä, esim. Jopa Roger Nichols myönsi, että Steely Danin piti maksaa $60.000 yhden biisin uudelleenäänittämisestä, koska ensimmäinen versio hävisi johonkin.

Käsittelen seuraavassa miksaamisen perusasioita, joita kaikki normaalit ääniteknikot soveltavat työssään päivittäin. Tekstissä esitellään yksinkertaisia ohjeita pop-kappaleen miksaamiseen. Ohjeita voi soveltaa demojen, albumien, sinkkujen, TV-mainosten ja elokuvien ääniraitojen tekemiseen. Ohjeissa ei ole mitään ihmeellistä, vain jokapäiväisiä perusasioita. Jos jokin väitetty asia tuntuu oudolta, niin minua syytä vaan musiikkiteollisuutta, koska tällä tavalla sen valtavirta toimii.

Miksaamisen absoluuttista totuutta ei ole olemassa. Et saa heti aikaan maailmanluokan soundia näitä ohjeita noudattamalla, mutta voit välttää perusvirheitä ja oppia miksaamaan entistä paremmin ja tehokkaammin. Monet hittilevyt on äänitetty makuuhuoneissa ja treenikämpällä eikä siihen välttämättä tarvita miljoonia euroja — vain taitoa, järjen käyttöä ja tarkkaavaiset korvat.

Toivon, että tämä teksti on innostava ja mielenkiintoinen! Olen käyttänyt suomentamiseen, toimittamiseen ja uuden tekstin kirjoittamiseen paljon aikaa ja vaivaa.

Joidenkin harvojen mielestä äänittäminen miksaaminen ei ole maailman mielenkiintoinen juttu, mutta se on heidän ongelmansa ;-).

Alkupiste

Oletan, että aiot miksata kappaletta tunti- tai päiväkausia, ja tarkoituksenasi on saada aikaan maailmanluokan tuloksia tarkoituksella eikä vahingossa.

Oletan, että äänimateriaali on moniraiturilla (ADAT, analoginen tai tietokone) ja että raidoilla on ainakin 8 raitaa rumpuja, yksi tai useampi bassoraita, kitaroita, koskettimia ja ehkä muita soittimia, laulu ja ehkä taustalauluja, ehkä perkussioraitoja ja kaiken lisäksi mausteena ehkäpä oudompia efektiraitoja, jotka ainakin niiden tekohetkellä kuulostivat hyvältä.

Lisäksi oletan, että käytössä on monipuolinen miksausympäristö, kuten Sonar, Cubase, Reaper, Logic Audio, Protools, tms., tai ainakin perinteinen miksauspöytä/moniraituri-yhdistelmä ja kunnon valikoima efektejä (räkkiefektejä, Direct-X-, VST-, RTAS- jne. plugineja), kuten kaikuja, viivelaitteita, kompressoreita, taajuuskorjaimia, de-essereitä jne.

1. Tutustuminen

[Tämän kappaleen yli voi hypätä, jos on itse äänittänyt miksattavan materiaalin.]

Kytke lyhyt kaiku yhteen aux-lähtöön ja pitkä kaiku toiseen. Muuta ei vielä tarvita.

Laita kappale soimaan loopissa.

Nosta jokainen liukusäädin keskivaiheille. Älä yritä miksata mitään tässä vaiheessa, vaan tarkasta ainoastaan, että jokaiselta raidalta tulee signaali.

Jos joltakin, normaalisti uloimmalta, raidalta tulee asiaankuulumatonta korkeaa "röpöttävää" ääntä, niin se on luultavimmin MIDI-aikakoodiraita. Aseta kyseinen raita äänettömäksi, koska aikakoodia ei normaalisti ole tarkoitettu sekoitettavaksi miksaukseen (tosin aikakoodiraidan kursailemattomalla muokkauksella siitä voidaan tehdä miksaukseen outoja äänitehosteita). Jos aikakoodiraita pitää syöttää jollekin ulkoiselle laitteelle, kuten rumpukoneelle tai toiselle moniraiturille, niin varmista, että raita on vaiennettu signaalin lähettämistä häiritsemättä (esim. raita mutelle, lähtö direct out:in kautta ulos).

Nosta nyt kappaleen soidessa sellaisten kanavien tasoja, joita et voi kuulla, ja laske niitä, jotka soivat aivan liian lujaa. Käytä panorointia (tässä vaiheessa) vapaasti raitojen siirtämiseksi pois keskilinjalta. Pidä silti bassorumpu, virvelirumpu, basso ja päälaulu keskellä.

Älä edelleenkään koske EQ- tai aux-asetuksiin.

Kuuntele kappale läpi muutaman kerran. Merkitse kappaleen eri osat ja raidat, ja nimeä ne. Jos käytät PC:tä tai digitaalimikseriä, niin merkinnät voi tehdä projektitiedostoon. Jos käytät analogista miksauspöytää, niin kirjoita kappaleen rakenne paperille ja raitojen sisältö liukusäätimien alle kiinnitettyyn teippiin. Vältä merkintöjen tekemistä suoraan miksauspöytään.

Paina mieleen, mistä mikäkin raita löytyy. Tietokonepohjaisessa miksauksessa monitorilta näkee helposti raidat ja niiden sisältöäkin voi arvailla kuvan perusteella. Esim. bassorumpu on yleensä rivi tasaisia pystypalkkeja, samoin virveli, jossa näkyvät helposti myös virvelifillit tihentyneinä kohtina. Rumpujen overhead-raitoja hallitsevat virvelin piikit, mutta siitä voi päätellä myös, onko kyseessä hiljainen säkeistö vai reilummin soitettu kertosäe - crash-ride-pelti antaa raidalle paksumman 'pohjakohinan' kuin suljettuun hi-hatiin soitettu komppi. Särökitararaitojen dynamiikka on pientä ja ne näyttävät melko tasaisilta paksuilta viivoilta. Bassoraita on yleensä vähän rosoisemman näköinen, riippuen äänitysvaiheessa käytetyn kompressoinnin määrästä ja soittotyylistä. Jos jokin raita näyttää tyhjältä, niin nosta sen taso melko lujalle, jotta kuulet, tuleeko sieltä mitään koko kappaleen aikana. Joskus samalle raidalle on laitettu eri soittimia kappaleen eri osien kohdille.

Tämän jälkeen et ole edelleenkään valmis aloittamaan miksausta, joten ÄLÄ KOSKE EQ- tai aux-asetuksiin.

Nyt täytyy tehdä pari tärkeää juttua — ja kyseessä on työn hauskin osuus!

TÄHÄN KULUU AIKAA!

Kuuntele tarkasti, mitä yksittäiset soittimet tuovat esitykseen. Onko olemassa osia, jotka on tarkoitettu yhteen? Jos vaikka biisissä on kaksi perkussioraitaa, triangeli ja woodblockit, ne saattavat 'jutella' keskenään. Kokeile laittaa toinen soitin vasemmalle ja toinen oikealle. Kuuntele, millainen stereokuvaan asettelu ja äänentaso sopii parhaiten tämänkaltaisille osille.

Muutkin osat 'juttelevat'. Eri kitararaidat voivat keskustella keskenään! Kokeile sijoittaa raidat täysin vasemmalle ja täysin oikealle. Jos panorointi on liian räikeä, niin laita ne keskemmälle. Näin haetaan tuntumaa kappaleeseen ja yritetään päästä jyvälle siihen, mitä artisti ja tuottaja ovat yrittäneet hakea biisin sovituksella.

Kokeile säätää kanavien tasoa vapaasti — tämä ei ole vielä miksaamista. On erittäin tärkeää kuulla kappale kaikkien soittimien näkökulmista. Kannattaa kuunnella läpi pelkät rummut, pelkät kitarat jne., jotta saat selville, mitä ne ovat tekemässä. Huomioi myös ristiin huonosti keskenään toimivat raidat. Joskus heikko monitorimiksaus voi aiheuttaa sen, että jotkut osat eivät toimi keskenään (esim. basso epätarkka bassorummun suhteen).

Lue kaikki mahdolliset biisiä koskevat huomautukset. Kirjoita omia huomioita paperille tai tietokoneella kappaleen työtiedoston huomautukset-kohtaan. Varmista, että olet ottanut huomioon kaikki äänityksen aikana tehdyt muistiinpanot. On turhauttavaa tuhlata aikaa jonkin raidan soundien kuntoon laittamiseen ja löytää myöhemmin pieni lappunen, jossa lukee "älä käytä spraypurkilla soitettua bassosooloa, se on poistettu käytöstä ". Kaikkia raitoja ei tarvitse aina käyttää — bändi on voinut kokeilla eri juttuja, kun raitoja on ollut vielä vapaana. Yksi komppikitara voi riittää, jos siitä tekee täyteläisen kuuloisen, eikä ole enää välttämätöntä käyttää tuplauskitaraa.

Toinen varottava asia on "vanhat" otot, jotka ovat unohtuneet projektitiedostoon/nauhalle ja joita ei ole tarkoitettu käytettäväksi. Joskus tarpeettomia raitoja ei ole edes merkitty. Jos löydät jonkun todella oudon kuuloisen raidan, soita artistille tai tuottajalle kysyäksesi, oliko raitaa oikeasti tarkoitus käyttää. Usein vastaus on kielteinen. Joskus (erityisesti sellaisissa projekteissa, joissa on ollut monia tuottajia) äänittäjät pelkäävät vanhojen versioiden poistamisesta ja jättävät ne talteen "varmuuden vuoksi". Kerran Hugh Padgham (erittäin tunnettu brittiläinen tuottaja) miksasi bändiä nimeltä "The Human League", jonka tuotanto oli paisunut KUUDELLE 24-RAITANAUHURILLE (yhteensä 144 raitaa!) vain siksi, että yksikään äänittäjä ei ollut uskaltanut poistaa edeltäjiensä työtä. Tämän vuoksi miksaajalla meni tuhottomasti aikaa raitojen läpi käymiseen ja rutistamiseen helpommin hallittavaksi 24-raitanauhoitukseksi. Tällainen äänittäjien toiminta on hyvin epäreilua lopullisen miksauksen tekevälle miksaajalle/tuottajalle. Lisäksi hukataan kallista studioaikaa. Tällaista tapahtuu ja siksi kaikkia projektista/nauhoilta löytyviä raitoja ei ehkä olekaan tarkoitettu lopulliseen miksaukseen. Päätösten tekemiseksi äänityksen sisältöön pitää tutustua tarkkaan.

Oikeilla liukusäätimillä varustettu miksauspöytä (ts. käsillä, ei hiirellä liikuteltavat liukusäätimet) nopeuttaa prosessia DRAMAATTISESTI. Voit liikutella liukusäätimiä joka puolelta erittäin nopeasti ja saada kappaleeseen "käsituntuman". Jos biisi on MIDI-pohjainen, niin kannattaa harkita suhteellisen edullisen, 16 liukukanavaa sisältävän MIDI-kontrollerin ostamista, jotta raitojen tasoja voisi nostaa ja laskea nopeasti. Joitakin PC-ohjelmia käytettäessä MIDI-ohjaimilla voidaan ohjata audioraitojen — tai MIDI-raitojen — tasoja.

Tässä vaiheessa sinulla pitäisi olla aika hyvä kuva siitä, miten biisi on tarkoitettu niputettavaksi yhteen ja olet ehkä tehnyt joitakin huomautuksia — paperille tai mieleen painaen — siitä, miten aiot miksata kappaleen. Jos pää kumisee tyhjyyttään, eikä sinulla ole MITÄÄN hajua siitä, miten biisi saadaan läjään, niin jatka vielä raitojen kanssa leikkimistä, koska et ole ilmeisestikään vielä ymmärtänyt kappaleen luonnetta tarpeeksi hyvin tehdäksesi ne pienet kikat, jota miksaaminen oikeastaan on.

Voit keskeyttää miksaamisen tässä vaiheessa ja sanoa artistille, ettet tajua, miten kappale pitäisi miksata. Normaalisti ihmiset ovat valmiina tarjoamaan apua, koska kyseessä on heille tärkeästä asiasta.

Kuuntele lisäksi kappaleen sanat ja ymmärrä sen sisältämä tunnelataus.

Kun mielessäsi on kappaleen 'kartta' ja tiedät, millaisista palasista se on rakennettu, niin olet MELKEIN valmis aloittamaan itse miksaamisen.

Miten miksaus tehdään?

Käydään aluksi läpi perussääntöjä. Kun ne on tullut tehtyä muutaman kerran, niin sitä vain tietää — muutamia odottamattomia ja hankalampia juttuja lukuun ottamatta — mitä seuraavaksi pitää tehdä. Asiaa ei tarvitse ajatella tekniseltä kannalta — pitää vain käyttää intuitiotaan noin 30 min kerrallaan, istua kuuntelemaan tulosta objektiivisesti ja toistaa prosessia, kunnes miksaus on valmis.

Miksauksen valmistuttua, muiden jo lähdettyä kotiin, kannattaa tutkia, mitä TODELLA tuli tehdyksi, koska miksauksen aikana ei tule ajateltua teknisiä juttuja, vaan käytettyä korvia. Miksaus kannattaa tutkia, koska jos joskus tulee vastaan tilanne, jossa korvat eivät tunnu toimivan, ja silloin sen asetuksia voi käyttää ainakin uuden miksauksen lähtökohtana.

Kuulostaako tämä pahalta? Onko se "miksaamista numeroilla"? Tietenkin se on huono vaihtoehto, mutta joskus niin tulee vain tehdyksi. Mitä jos sessiota varten on vuokrattu kallis studio ja heräät aamulla flunssaisena pää täynnä räkää, korvat lukossa. Lentokonettakin ohjataan mittareilla? Käytä asetuksia, jotka tiedät toimiviksi, eikä kukaan välttämättä huomaa, ettet kuule oikeasti mitään.

2. Korvien kalibrointi raakamiksauksella

Kun käytettävissä olevat raidat ovat tulleet tutuiksi, niin olet saanut käsityksen kappaleen raakamiksaamisesta. Säädä liukusäätimet niin, että kaikki kuulostaa suunnilleen hyvältä, panoroi soittimia jonkin verran (niitä muutellaan vielä myöhemmin), ja lisää eri määriä pitkiä ja lyhyitä kaikuja kaikille sopiville raidoille. Lyhyt kaiku työntää soundia kauemmaksi syvyyssuunnassa. Pitkä kaiku saa äänen "kellumaan". Tee tämä vaihe nopeasti.

Pengo CD- ja MP3-arkistoasi, ja kuuntele levyjä, jotka tiedät kuulostavan hyvältä. Kuuntele sellaisia asioita, jotka kuulostavat samankaltaiselta kuin se, mihin olet itse pyrkimässä, mutta etsi myös asioita, jotka ovat aivan erilaisia. Tätä ei kannata tehdä jos joku bändin jäsenistä on paikalla. Yleensä he ryhtyvät skitsoilemaan tyyliin "miksi v***ssa vertaat meitä *tuohon* bändiin, laulajakin kuulostaa keuhkotautiselta pingviiniltä?". Jos vastaat olevasi vain kalibroimassa korviasi, niin bändiläiset huolestuvat, että aiot laittaa heidät soundaamaan vihaamansa kilpailijan kaltaiselta schaibelta, tai että olet vain tullut hulluksi. Kumpikaan väittämä ei pidä paikkansa. Muiden bändien levyihin vertailemalla saadaan vertailupohjaa omalle miksaukselle. "Ai tältäkö tää kuulostaa muihin verrattuna, onpas mulla stydit rumpusoundit." Et ole välttämättä hakemassa muiden bändien soundia - voit yrittää etsiä aivan päinvastaista juttua!

Tämä on todellakin vain korvien totuttamista. On tiedettävä, miltä monitorit kuulostavat käyttämässäsi studiossa tietyssä mielentilassa ja tietyssä ruumiin olotilassa. Tämä on todella tärkeää! Kuuleminen vaihtelee mielen ja ruumiin olotilan mukaan. Joinakin päivinä korvat voivat toimia, mutta pää on ihan jumissa, eikä soundien hakemisesta tule mitään. On tiedostettava miksaushetkellä vallitseva kuulemisen "laatu" ja siihen auttaa tuttujen levyjen kuuntelu. Referenssikappaleiden ei tarvitse olla edes muiden tekemiä - edellisen päivän omat miksaukset ovat yhtä käyttökelpoisia.

Palaa korvien kalibroinnin jälkeen miksattavaan kappaleeseen ja kuuntele se vielä kerran.

Biisin loppupuolella olet joko todella innostunut tai hyvin pettynyt. Olet innoissasi, jos mieleen tulvii parannusideoita. Petyt, jos huomaat, että edessä on hirveää säätämistä ennen tyydyttävää lopputulosta.

3. Miksaaminen

Nyt aloitetaan varsinainen miksaaminen. Jotkut lukijat ovat hypänneet suoraan tähän kohtaan ja ajatelleet, että tämä on hyvä aloittaa. Jos kuulut tuohon joukkoon, niin olet vaikeuksissa. Olen itsekin tehnyt seuraavat virheet:

• Jos et tutustu kappaleen raitoihin, voit jäädä miksaamaan tuntikausiksi maailman voimakkainta bassorumpusoundia ja huomata sen jälkeen - muita instrumentteja miksaukseen lisätessäsi -— että biisi onkin hempeä balladi, ei "voimaballadi", ja vaikka rutistaisit muista soittimista oikeat soundit, niin lopputulos kuulostaa silti VÄÄRÄLTÄ.
• Samoin voit miksata melkein koko biisin valmiiksi ja lopulta lauluraitoja lisätessäsi huomaatkin, että sanoitus ei istu ollenkaan miksauksen luonteeseen.
• Vielä pahempaa: voit saada 90% miksauksesta valmiiksi, enää pari soitinta jäljellä (ehkä vain laulu) - ja tajuat, että loppuja soittimia ei ole mahdollista saada uppoamaan jo valmiiksi tehtyihin taustoihin. Tilanne on tuskallinen ja hankala; nyt täytyy päättää, pitääkö loput raidat yrittää vain tunkea miksaukseen (ja tuntea vaihtelevia määriä syyllisyyttä), tai heittää muutaman tunnin työ pois ja aloittaa taas alusta.

Joten: Tunnet biisin, tiedät, mitä olet hakemassa — mutta miten miksaus tehdään?

Tämän selittäminen on suhteellisen helppoa. Käydään läpi jokainen raita, parannetaan niiden soundia ja kuunnellaan, miten ne sopivat miksaukseen. Jokaista raitaa pitää yleensä säätää muutaman kerran ennen miksauksen hahmottumista.

Kun olet lopettanut, niin kaikkien soittimien pitäisi kuulostaa siltä kuin ne olisivat osa samaa kappaletta, "yhtä nyrkkiä". Tämän saavuttaminen on vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa. Normaalisti on ainakin yksi tai kaksi asiaa, jotka eivät tunnu istuvan muuhun miksaukseen.

Missä järjestyksessä soittimet laitetaan miksaukseen?

Voit itse päättää tämän, mutta koska normaalisti rummut ja basso ovat jokaisen biisin selkäranka laulun ollessa kaiken muun edessä, on järkevää rakentaa miksaus musiikillisia kerroksia käyttäen. Raidan soundia hiotaan kuuntelemalla sitä soolona ja vertaamalla sitä jo valmiiksi saatuihin raitoihin soittamalla kaikkia yhdessä. Normaali työskentelyjärjestys on suunnilleen seuraavanlainen:

1. rummut
2. basso
3. sointumatto (koskettimet tai komppikitara)
4. melodiset soittimet (soolokitarat, muut koskettimet, jne.)
5. muut mausteet (torvisektiot, efektit, jne.)
6. perkussiot
7. laulut
8. taustalaulut

Yleenssä yllä oleva lista käydään läpi muutaman kerran.
Sitten eteenpäin:

1. raitojen mute-ohjelmointi
2. koko miksauksen mahdollinen kompressointi (aloita varovasti)
3. tasojen hienosäätö
4. stereo-miksauksen tekeminen
5. tauko yön yli
6. kaikkien asioiden tarkastus seuraavana päivänä

Joskus tekee mieli lisätä master-bussiin EQ. Se ei ole kuitenkaan hyvä idea miksausvaiheessa. Stereomiksauksen taajuuskorjailua voi tehdä myöhemminkin ja jos käytetty EQ ei olisikaan hyvä, niin se ei haittaa, koska alkuperäinen versio on vielä tallella. Jos miksaat biisin huonoilla EQ-asetuksilla, niin sen korjaaminen jälkikäteen on vaikeaa. Työ on paras jättää masteroijalle, mutta ei ole pahasta kompressoida miksausta hienovaraisesti. Pieni kompressointi vaikuttaa jonkin verran soitinten väliseen tasapainoon, joten yleensä kompressointi halutaan tehdä ennen lopullista, erittäin hienovaraista tasojen säätöä.

Tarkastellaan prosessia yksityiskohtaisemmin.

Rummut

Seuraavassa on tärkeitä "fiilisasioita", jotka täytyy pitää mielessä rumpuraitoja työstettäessä.

• Rumpusoundien pitää sopia kappaleen luonteeseen.
• Rumpujen pitää kuulostaa yhtenäiseltä kokonaisuudelta — erityisesti bassorummun ja virvelirummun pitää kuulostaa luonnolliselta parilta.
• Pop-kappaleessa rummut ovat "puhtaita" ja "tiukkoja" ja niissä pitää olla voimaa, "attackia" ja "forcea".
• Rummut voivat olla löysästi soitetut, mutta ne eivät saa olla koskaan ryhdittömät (soundi vaikuttaa soittimen "taimauksen" (timing) kuulemiseen).
• Rumpujen pitää olla tarpeeksi voimakkaat rytmin TUNTEMISEKSI, ilman että ne peittävät muut soittimet allensa.
• Rummuissa pitää olla dynamiikkaa. Ne eivät saa olla monotoniset (tähän voi vaikuttaa pienillä tasonsäädöillä).
• Stereorumpuvinkkejä:
  Rumpujen sijoitus stereokuvaan voidaan ajatella rumpalin tai yleisön näkökulmasta. Nykyään käytetään enemmän yleisön perspektiiviä (jalkalautaset oikealla puolella, ride vasemmalla, lattia-tom vasemmalla).
• Bassorumpu ja virvelirumpu sijoitetaan tavallisesti keskelle. Joskus virveliä panoroidaan hieman sivulle, jolloin se antaa tilaa laululle. Hihatit on normaalisti panoroitu 50% sivulle.
• Kaksi ylätomia on normaalisti panoroitu symmetrisesti keskikohdasta katsottuna, ja lattia-tom kauemmaksi sivulle.
• Liian leveät tom-fillit ovat häiritseviä.
• Rumpusetissä on hyvä olla vähintään kaksi eri peltiä eri kohdissa stereokuvaa.
• Pellit (kuten tomit) eivät saa olla liian sivuilla. 50-75% panorointi on riittävä.
• Jos rummuista on äänitetty ambienssiraidat, niin varmista, että ne eivät häviä kuunneltaessa miksausta monona. Jos ne katoavat, niin älä miksaa niitä leveäksi stereokuvaan.
• Joko bassorummun tai virvelin kaiuttaminen kuulostaa joskus hyvältä, jos TOINEN niistä on monona (tällä saadaan mielenkiintoinen "lähellä / levällään"-stereokuvaefekti). Kuuntele monia eri popkappaleita kuullaksesi, kuinka paljon tätä kikkaa käytetään.
• Jos haluat ajaa tom-raidat expanderin tai kohinaportin läpi, niin varmista, että rumpusetin stereokuva ei häiriinny silloin, kun kaikki tom-kanavat ovat auki tai kiinni.
• Stereo-symbaaliraita on joskus tarkoitettu myös rumpujen ambienssiraidaksi. Tässä tapauksessa käytä alapään leikkuria symbaalien/ambienssin tasapainon säätämiseen.

• Erityisesti oikeiden bassorumpujen tuottamat taajuudet voivat olla ongelmallisia, eikä niissä ole tarpeeksi iskuvoimaa. Aluksi bassorummusta kannattaa leikata vähän alapäätä ja nostaa sen tasoa. Näin soundi saadaan "hengittämään" helpommin. Yritä korostaa 3-4 kHz aluetta suhteellisen kapealla parametrisella EQ:lla. Jos bassorumpu on soitettu epätasaisesti, aja se kompressorin läpi raidan tasoittamiseksi käyttäen lähes limitoivaa kompressointia hitaalla attackilla. Menetelmällä voidaan saada bassorummusta todella voimakas jysähdys! Tällöin on kuitenkin pidettävä silmällä master-tasoja ja olla valmiina ajamaan koko miksaus tarvittaessa limitterin läpi. Tällainen bassorummun kompressointi toimii usein parhaiten ennen taajuuskorjainta (joka on epätavallista kompressoinnissa). Käytettäessä samplattua tai analogista rumpukonetta (ts. ei oikeasti soitettua, oikean rumpalin soittamaa rumpusettiä) voidaan HYVIN LYHYELLÄ kaiulla saada bassorumpuun lisää ilmaa menettämättä sen voimaa. Popissa bassorummun pitää tyylistä riippuen tuntua siltä kuin kuuntelijaa lyötäisiin johonkin jalkojen ja rintakehän väliin. Drum'n'bass-tyylissä bassorummun pitää potkia munien ja nivustaipeiden väliin, kun taas rockissa enemmän vatsaan ja rintaan.
  
  
• Vielä yksi kikka, jota voi yrittää bassorumpuun, on laittaa siihen lyhyt, 1...5 ms viive. Tämä aiheuttaa kampasuodatusefektin, joka vähentää alapäätä, mutta korostaa yläpäätä. Yritä lisätä pienen pieni määrä feedbackia (kokeile sekä positiivista että negatiivista feedbackia, jos sitä voi säätää). Tämä ei ole mikään perinteinen viive-efekti. Viivettä käytetään tässä tapauksessa outona bassorummun taajuuskorjaimena. Menetelmän lopputulosta ei voi arvata ennalta, se riippuu viive-efektille syötettävästä signaalista. Kokeile sitä aika ajoin kuullaksesi, mitä sillä saa aikaan.
• Virvelirummut ovat aina ongelmallisia. Suurin osa bassorumpuohjeista pätee myös virvelille, vaikkakin virveleihin täytyy yleensä LISÄTÄ alapäätä leikkaamisen sijaan. Virvelin ala- ja yläpään korostaminen tekee soundista aggressiivisemman kuin keskialueen leikkaaminen, joka olisi "teoreettisesti oikeampi" tapa hoitaa asia. Keskialueen poistaminen virvelistä tekee siitä liian pehmeän ja hillityn. Virveleihin voi usein lisätä paljon lyhyttä kaikua ja kohtalaisen määrän pitkää kaikua. Popissa virvelin pitää kuulostaa siltä kuin se löisi kuulijaa kasvoille ja rintaan. Drum'n'bass-tyylissä virvelin pitää olla fyysisesti korkeammalla kuin rockissa.
• Tomeista pitää yleensä leikata hieman alapäätä, jotta niissä olisi enemmän ilmaa ja voimaa yläpäässä. Jos äänitteessä on oikea rumpusetti, niin vältä lisäämästä liikaa yläpäätä tomiraidoille, koska se voi sotkea pahasti hi-hatin ja pellit. Alapään leikkaus yhdistettynä yläkeskialueen korostamiseen on paras lähestymistapa. Tomien kaiku on samankaltainen kuin virvelillä, mutta paino on enemmän pitkässä kaiussa.
• Hi-hat ja pellit, toisin kuin rummut, toimivat usein parhaiten "vähentävällä" taajuuskorjauksella. Toisin sanoen, raikkaan peltisoundin tekemiseksi, ÄLÄ korosta yläpäätä, vaan poista sen sijaan alapäät ja keskialueet. Aivan ylimpien diskanttien korostaminen tekee pelleistä aivan liian aggressiivisen ja liian pienen kuuloiset jopa rankassa rockissa. Lisäksi se ylikorostaa peltien dynamiikkaa ja tuntuu usein lisäävän epämusikaalista, muuta miksausta häiritsevää säröä. Jos pellit ovat liian lyhyen kuuloiset, yritä lisätä niihin pitkää kaikua, vaikkakaan tämä ei toimi hyvin oikealla rumpusetillä, koska se sumentaa muita rumpuja rumpusetin äänityksessä tapahtuvien luonnollisten vuotojen takia.

Rumpujen tarkastus:

Kun rumpusoundit ovat valmiit, niin sen vain tietää. Rumpujen pitää toimia alusta loppuun siten, että kappale soljuu eteenpäin hyvillä soundeilla ja voimakkaalla tunteella (myös hiljaisessa kappaleessa). Kaikkien rumpujen pitää kuulostaa siltä kuin ne olisivat yhtä soitinta ja jokaisen rummun soundin pitää olla riittävän yksityiskohtainen, jotta sen voi poimia miksauksen stereokuvasta. Jokaisen rummun ja pellin soundin yksityiskohdan ja panoroinnin pitää olla tarkka ja viimeistelty. Jos pääset asiaan vaikuttamaan, niin pidä huoli siitä, että rummut on äänitetty parhaiden mahdollisten etuasteiden kautta - huono miksauspöytä tekee soundin päälle utuisen verhon, jota ei miksaamalla pysty mitenkään poistamaan!

Vältä ylileveitä rumpuja!
On vältettävä rumpujen levittämistä epätodellisen laajalle stereokuvaan. Vuotojen takia tätä tapahtuu paljon oikeiden rumpujen kanssa, mutta taitavalla rumpujen taajuuskorjauksella *on* mahdollista saada aikaan tarkka ja erittäin hallittu soundi, ilman, että joudutaan tekemään kompromisseja rumpusetin soundillisen yhteneväisyyden kanssa. Rumpukoneita ja sampleja käytettäessä on haasteellista yrittää saada rummut kuulostamaan "yhdeltä paketilta", jotka on tarkoitettu soimaan yhdessä. Ammattirumpaleilla kuluu vuosikausia saada rumpusetti soimaan hyvin yhteen, joten on pidettävä mielessä, että yhtyeenliimautuneen rumpusoundin luominen rumpukoneen sampleilla vaatii taitoa ja harjaantumista. Mieti, miltä akustinen rumpusetti kuulostaa muutaman metrin päästä.

Basso

Popissa basson ja rumpujen pitää istua yhteen niin hyvin, että kuulostaa melkein, että ne olisi soittanut yksi henkilö yhtä aikaa. Erityisesti basson ja bassorummun pitää lukittua toisiinsa ja luoda kappaleeseen tukeva alapää. Yleensä bassorummun pitää iskeä ensin ja basson seurata sitä kuuliaisen koiran tavoin. Aivan ensimmäisenä tulee bassorummun attack, diskanttitransientti jossakin 2-4 kHz taajuudella. Pari millisekuntia tämän jälkeen tulee bassorummun jysähdys. Parin aallonmitan jälkeen (audiosekvensserillä on helppo zoomata bassorummun anatomiaa) on bassokitaran vuoro tulla ääneen.

Joissakin musiikkityyleissä, esim. drum&bass-tyylissä, basso saa viedä komppia eteenpäin rumpujen edellä. Pop-balladissa kiilaus ei ole sallittua! Tietokonepohjaisella miksauksella voi helposti muuttaa raidan ajoitusta kokonaisuutena tai vaikka nuotti kerrallaan, mutta yritä malttaa mielesi ja jätä raitoihin elämää, jos siellä sitä on ollut.

Stereobassovinkkejä

Useimmiten basso toimii parhaiten monona täysin keskelle panoroituna. Pieni määrä lyhyttä kaikua voi auttaa, mutta se voi häiritä basson hahmottamista tekemällä stereokuvasta "epästabiilin", kun basso pitäisi nimenomaan saada "lukittua" tiukasti bassorumpuun.

Rock-balladeihin voidaan stereo-choruksella tehdä leveä ja pyörteinen (swirly) soundi, jonka epätarkka stereokuva sopii hyvin rakkauslaulujen unelmointitunnelmiin jne., ja efektillä saadaan plektralla soitettu basso kuulostamaan nauhattomalta.

Liian leveä basson stereokuva vaikeuttaa sen miksaamista vinyylille teknisten rajoitteiden takia. Masterointi-insinöörit tapasivat käyttää "eliptical filtteriä" bassotaajuuksien tehokkaaseen monottamiseen vinyylien valmistuslaitteiden vaurioitumisen estämiseksi. Bassosta jäi silti jäljelle yläharmoniat, jotka loivat illuusion leveästä soundista. Vaikka modernit tuotantolaitteet eivät ole enää kovin herkkiä runsaalle basson määrälle, niin erityisesti äänekkäillä 12" vinyyleillä liian voimakas stereobasso voi aiheuttaa levysoittimen neulan hyppäämistä.

Liian suuri alataajuuksien määrä miksauksessa syö arvokasta miksauksen headroomia rajoittaen pahasti kappaleen masteroimista "kuumaksi". "Harvaan soitetussa" musiikissa (drums'n'bass, reggae) tämä ei välttämättä ole ongelma, mutta popkappaleessa ylenmääräinen alapää heikentää miksauksessa *kaikkia* muita soittimia, mukaan lukien laulua, ja lisäksi se vaikeuttaa kappaleen kompressointia, johon tarvitaan tämän takia monialue-kompressoreita modulaatioefektien välttämiseksi (koko miksauksen pumppaamisilmiö liiallisen basson takia).

Bassosoundivinkkejä:

• Kuten bassorummun kanssa, niin monet bassoraidat hyötyvät alataajuuksien LEIKKAAMISESTA, eikä korostamisesta, kuten voisi luulla. Kokonaismiksauksessa alataajuuksien leikkaamisesta johtuva basson yläharmonioiden ylikorostuminen tekee bassosta voimakkaamman kuuloisen, ei heikompaa, kuten voisi odottaa.
• Bassot (kitarat ja koskettimet) kohisevat usein melko paljon. Niiden yläpäätä voi leikata kohinoiden pienentämiseksi melko huoletta soundin heikkenemättä.
• Joskus kappaleissa on kaksi basso-osuutta — esim. syntetisaattoribasso ja bassokitara. Niiden yhteen miksaaminen voi olla haastavaa, ja vain toiselle niistä pitää antaa alimmat taajuudet. Tilannetta on vaikea yleistää, koska se on uskalias (tietämättömyyden takia?) ja epätavallinen, paitsi että yleensä kahta bassoa on vaikea saada toimimaan yhdessä ja sen saavuttamiseen voidaan tarvita paljon kokeilua.
• Bassokitarat tarvitsevat usein (lähes aina) jonkinlaista kompressointia, jotta niiden tuottama energia pysyisi tasaisena ja jotta nuoteissa olisi enemmän sustainia. Muutoin bassoraidan pienet epätäydellisyydet jättävät kappaleeseen tyhjiä aukkoja.
• Kuten bassorumpuihin, bassoon voidaan saada lisää voimaa kompressoimalla sitä rankasti hitaalla syttymisajalla ja nopealla vapautusajalla.
• Jos bassoa kompressoidaan, niin vapautusaika ei saa olla liian nopea, tai kompressointi aiheuttaa outoja efektejä kompressorin yrittäessä seurata itse basson aaltokäyrää yleisvoimakkuuden sijaan.
• Jos basso on erityisen huonosti soitettu bassorumpuun verrattuna, niin tähän on olemassa yksi usein käytetty äärimmäinen lääke: Yritä ajaa basso kohinaportin tai expanderin läpi ja ohjaa efektiä ajamalla bassorumpua side-chainiin, jolloin bassorumpu "pumppaa" bassoa. Käytä "gain reduction"-säätöä pumppauksen määrän säätämiseen tai jos säätö puuttuu, niin miksaa pumpattu basso yksinkertaisesti alkuperäisen basson kanssa. Menetelmä on ruma ja äärimmäinen, mutta sillä on pelastettu monta miksausta ja se on aika yleinen kikka.

Basson tarkastus:

Basson soundi on oikea silloin kun se tuntuu voimakkaalta ja puhtaalta, ja se tuntuu tukevan muuta kappaletta. Sen pitäisi korostaa rumpuja ja sitoa miksausta. Sen pitää olla erillään bassorummusta, mutta ei liikaa, koska basson pitää toimia sen kanssa parina. Kuten bassorumpu, basson "tunteminen" on tärkeämpää kuin se, miltä se kuulostaa, joten kuulokekuuntelulla saa aikaan hyvän basson vain sattumalta, koska basso pitää voida tuntea rintakehästä polviin asti (joskus jopa lahkeiden on lepatettava).

Kun basso ja rummut on säädetty, niiden pitää kuulostaa "yhdeltä".

Yhteenveto tähän mennessä

Olen käynyt läpi "tosissaan" tehtävän miksauksen perusasioista (ts. sellainen miksaus, johon käytetään aikaa useita tunteja), korostanut perusteellisen materiaaliin tutustumisen tärkeyttä ennen edes miksauksen ajattelun aloittamista, ja kertonut rumpujen ja basson soundien hakemisen perusteita ja siitä, miten ne saadaan toimimaan sulavasti yhdessä. Tässä vaiheessa kannattaa jättää miksaus rauhaan vähäksi aikaa. Ennen sitä käydään läpi erityisesti oikeasti soitettuja rumpuja koskeva aihe - kohinaportit.

Rummut voidaan ajaa kohinaportin läpi myöhemminkin, mutta koska tämä vaikuttaa rumpujen balanssiin, niin se kannattaa tehdä miksauksen alkuvaiheessa ennen muiden soittimien lisäämistä.

4. Kohinaporttien käyttö

Kohinaportti (noise gate) on laite, joka päästää läpi ääntä vain silloin, kun se ylittää asetellun raja-arvon (threshold) voimakkuuden. Kohinaportteja käytetään ei-toivottujen kohinan (laitteiden aiheuttamat kohinat, muista soittimista tulevat vuotoäänet) poistamiseen silloin, kun instrumenttia ei soiteta. Instrumenttia soitettaessa kuuluu luonnollisesti myös taustakohina. Normaalisti tästä ei ole haittaa, koska soitin peittää alleen kohinan Kohinaporttia voidaan käyttää esimerkiksi kitarasooloraidan huminan ja kohinan poistamiseen soolojen ulkopuolella.

Signaalin laatu heikkenee hieman analogisen kohinaportin läpi reititettäessä, mutta se ei ole yleensä merkityksellistä, eikä siitä tarvitse olla huolissaan. Joissakin kompressoreissa on sisäänrakennettu kohinaportti, joka käyttää kompressorin kanssa yhdessä vain yhtä äänenvoimakkuudensäätöpiiri. Tällöin kohinaportin käyttö ei heikennä signaalin laatua. Direct-X- ja VST-pluginit eivät heikennä äänenlaatua, varsinkin mahdollisimman suurta bittitarkkuutta käytettäessä. Miksauksessa kannattaa käyttää aina mahdollisimman suurta bittimäärää, jolloin minimoidaan digitaalinen kohina.

Jos käytät masterointikompressoria, niin sen sisäänrakennetulla kohinaportilla on helppoa ja nopeata poistaa kappaleen alkua edeltävä kohina. Aikaa säästyy, kun tiedostoa ei tarvitse editoida enää myöhemmin.

Monissa tapauksissa automaattista kohinaporttia parempi tapa vaimentaa raidan kohinaa on raidan manuaalinen muokkaus. Turhat osat voi joko poistaa editorilla (varovasti), tai ohjelmoimalla automaattinen mutemiksaus moniraituriohjelmaan tai digitaaliseen miksauspöytään.

Kohinaportit ovat käyttökelpoisia silloin, kun käsiteltävää signaalia tulee ja menee koko ajan - rummut ovat tästä esimerkkitapaus. Virveliraidan puhdistaminen manuaalisesti liukusäätimellä ei ole käytännöllistä, tuskin mahdollistakaan, mutta automaattinen kohinaportti hoitaa työn siististi ja tehokkaasti

Kohinaporttia voidaan soveltaa rumpuihin ainakin viidellä eri tavalla:

• samplattujen rumpujen ajaminen kohinaportin läpi niiden jälkisoinnin lyhentämiseksi
• "gated reverbin" tekeminen
• vuotojen eliminointi
• resonanssiäänien eliminointi
• kliinisen puhtaan rumpusoundin tekeminen

Tarkastellaan yksityiskohtaisemmin jokaista käyttötapaa.

Aina kun rumpuja ajetaan kohinaportin läpi, pitää attack-aika asettaa mahdollisimman lyhyeksi (~2 ms), paitsi jos käytössä on erittäin nopea (attack-aika ~0,1 ms) kohinaportti, joka saattaa aiheuttaa kuultavissa olevan klik-äänen portin avautuessa.

Samplattujen rumpujen ajaminen kohinaportin läpi niiden jälkisoinnin lyhentämiseksi

Sample-pohjaisiin rumpuihin ei kannata käyttää kohinaporttia kohinan vähentämiseksi, koska kohinan määrä niissä ei ole yleensä merkittävä (paitsi jos samplet on otettu jo valmiiksi kohisevalta äänitteeltä). Miksatessa kohinaportilla voidaan kuitenkin lyhentää esim. jo äänitetyn samplatun virvelirummun pituutta, jota ei voi muuttaa enää muuten kuin käyttämällä alkuperäistä sampleria tai rumpukonetta. Tärkeimmät kohinaportin säädöt ovat hold (pito) ja erityisesti release (vapautusaika).

"Gated reverbin" tekeminen

Takaisin 80-luvulle! Nykyään useimpien digitaalisten kaikulaitteiden tehdasasetuksistakin löytyy "gated reverb", joten tarve tehdä efekti manuaalisesti on lähes kokonaan kadonnut. Ennen tämä olisi pitänyt tehdä syöttämällä stereokaikupaluu linkitettyyn kohinaporttipariin ja syöttää portin avaava kaiuton, triggerinä toimiva virvelisignaali kohinaporttien side chainiin. Menetelmässä pitää käyttää kohinaporttia, jossa on tarkka "hold"-säätö - joka pitää portin auki avaamisen jälkeen - "geitatun" soundin pituuden säätämiseksi. Nopealle säädetty "release"-asetus suhteellisen pitkän "hold"-asetuksen jälkeen antaa dramaattisimman lopputuloksen. Normaalisti tarkalleen yhden iskun tai puolen iskun pituinen soundi kuulostaa oikealta.

Rumpujen mahdollisten ambienssiraitojen kompressoinnilla voidaan saada aikaan erityisen voimakkaasti soivan kuuloinen rumpusetti, ja "gated reverbin" tapaan tehtävällä "stereogeittauksella" voidaan efektiä vielä korostaa.

Vuotojen eliminointi

Oikeita rumpuja äänitettäessä useimmat mikrofonit keräävät runsaasti myös viereisten rumpujen ääniä. Tämä voi rajoittaa merkittävästi rummun taajuuskorjailua vaikuttamatta koko rumpusetin balanssiin. Lisäämällä jokaiselle rummulle erilliset kohinaportit saadaan lisää joustavuutta. Tässä on kuitenkin muutama ongelma.

Rumpujen taajuuskorjaaminen voi aiheuttaa sen, että raidalla olevat vuotoäänet laukaisevat kohinaportin auki väärään aikaan. Jos taas kynnystasoa (threshold) nostetaan kompensoimiseksi, saattavat oikeat rumpuiskut jäädä triggaamatta. Klassinen esimerkki tästä ongelmasta on äänekäs hi-hat, joka aiheuttaa taajuuskorjaimella runsaasti yläpäästä korostetun virvelin (jotta saataisiin kirkkaampi virvelisoundi) aukeamisen virveli-iskun sijasta hi-hat-iskulla. Yksi ratkaisu tähän on laittaa virveliin kohinaportti ennen taajuuskorjausta. Joissakin kohinaporteissa on lisäksi erillinen, yksinkertainen taajuuskorjain, jolla voidaan asetella triggaamiseen käytettävä taajuusalue; esim. korkeiden taajuuksien poisto hi-hat-ongelman poistamiseksi edellä mainitussa tapauksessa. Tämän menetelmän ongelmana on attack-ajan mahdollinen myöhästyminen, jolloin menetetään osa virvelirummun iskusta. Joskus ainoa tapa ongelman ratkaisemiseksi on tehdä raidasta kopio ja siirtää se muutama millisekunti taaksepäin ja käyttää sitä kohinaportin "side chain"-signaalina. Tällä tavalla kohinaportti saadaan aukeamaan ennen kuin virveliä on edes isketty! Joissakin kohinaporttiplugineissa (jopa joissakin digitaalisissa räkkilaitteissa) on mahdollisuus viivästyttää suoraa signaalia saman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Tällöin raitaa on luonnollisesti siirrettävä taaksepäin viiveen verran, mutta digitaalisia moniraitureita käytettäessä tämä on suhteellisen helppoa ja sillä vältetään erillisen virveliraidan tekeminen pelkästään kohinaportin triggaamista varten. Jos teet apuraidan, niin muista tehdä siitä huomautus, koska projektin mahdollisesti siirtyessä jonkun toisen hoidettavaksi saattaa hän ihmetellä, miksi kyseinen virveliraita on epätahdissa kaikkeen muuhun verrattuna.

Resonanssiäänien eliminointi

Resonanssi liittyy vuoto-ongelmaan. Oikean rumpusetin rumpujen kalvot resonoivat keskenään. Esimerkiksi bassorummun polkaisusta aiheutuva ilman paineaalto saa tom-tomien kalvot resonoimaan (kumiseva ääni). Samoin bassorummun polkaisu saa virvelin maton "ritisemään" ja lopputuloksena miksauksessa saattaa olla ritisevän kuuloinen bassorumpu. Kohinaportilla eliminoidaan tämäntapaisia ei-toivottuja ääniä. Jos kohinaporttien käyttö tekee soundista liian puhtaan, niin monissa kohinaporteissa on mahdollista jättää portti jonkin verran auki koko ajan, jotta signaali ei hiljenisi kokonaan portin leikatessa kiinni. Tästä käytetään termiä "soft gating" tai "expandointi".

Resonanssiäänien poisto rummuista on samanlainen kuin vuotojen poisto. Merkittävä ero on siinä, että taajuuskorjattaessa sidechainin triggerisignaalia pitää joskus tehdä päinvastoin kuin vuotojen kanssa. Esimeriksi tomien resonanssien poistamiseksi on käytettävä triggaussignaalia, josta on poistettu sekä ala- että yläpää — muutoin sekä resonanssin kuminaääni että esimerkiksi hi-hat voisivat laukaista portin auki väärään aikaan.

Käyttämällä ylä- ja alapään suodinta (jotka löytyvät monista kohinaporteista itsessään) on mahdollista kaventaa sidechain-signaalia niin, että sillä saadaan trigattua kohinaportti auki sopivalla hetkellä iskun alkuosaa menettämättä.

Kohinaportin käyttö runsaasti vuotavaan rumpusettin

Kohinaportin käyttö ei takaa automaattisesti puhtaita rumpusoundeja. Puhtaasti soiva rumpusetti on paras ratkaisu. Sitä äänitettäessä on paljon parempi antaa rumpalin yrittää etsiä ja eliminoida resonanssit kuin ajatella, että ne voidaan kyllä puhdistaa miksatessa. Joskus pelkästään rumpujen huolellisella virityksellä vältetään resonanssit ja ritinät. Myös teipillä ja kankaanpalasilla voidaan vaimentaa kalvoja, vähentää niiden sointia ja saada setti siten kuulostamaan "tiukemmalta". Joskus aikataulut ovat valitettavasti liian kireät huolellisen äänityksen valmisteluun ja soundi pitää korjata myöhemmin.

Kun resonointi ja vuodot ovat suuria, niin kohinaportin käyttö voi, ironista kyllä, kiinnittää huomion niihin. Tällöin on etsittävä mielikuvituksellisempia keinoja ratkaisun löytämiseksi.

Symbaalivuotoja täynnä olevat tom-raidat kannattaa ennen expandointia tai kohinaportin käyttöä käsitellä esim. Adobe Auditionin Noise Reduction -efektillä: määritellään kohinanäytteeksi raidalle vuotava symbaali ja poistetaan raidalta näytteen sisältämiä korkeita taajuuksia sen verran, että vuodot saadaan kuriin. Noise Reduction toimii parhaiten 32-bittisillä tiedostoilla. Toinen vaihtoehto on leikata raidalta reilusti yläpäätä pois ja käsitellä se sen jälkeen synteettisiä yläharmonioita luovalla efektillä, esim. Aphex Aural Exciterillä.

Usein miksatessani pyrin jättämään tom-raidat kokonaan auki. On myös mahdollista käyttää automaattimiksausta siten, että kanava aukaistaan vain, kun tulossa on tom-filli. Jos rumpusetistä tulee tällä tavalla liian keinotekoisen kuuloinen, on mahdollista käyttää täydellistä kanavan vaimentamista pehmeämpää ratkaisua ja vaimentaa raitaa pehmeästi tom-fillien ulkopuolella. Tämä on mielestäni parempi ratkaisu kuin mahdollisimman kokonaisvaltainen kohinaportin käyttö, koska muussa tapauksessa koko rumpusetin stereokuva voi muuttua tom tom -fillejä soitettaessa. Toinen mahdollinen ratkaisu on ajaa tom tom -raidat kohinaportin läpi stereoparina, ei yksittäin. Joskus se toimii, mutta usein ei.

Kliinisen puhtaan rumpusoundin tekeminen

Jos vuodot ja resonanssit eivät olisikaan merkittävä ongelma, niin nekin voidaan poistaa ajamalla jokainen rumpu kohinaportin läpi (expandoi jopa overhead-pari). Tällä tavalla saadaan aikaan kliinisen puhtaat rumpusoundit, mutta samalla menetetään soundin "elämä", "livefiilis", ja rumpuihin täytyy luultavasti lisätä runsaasti todella korkealaatuista lyhyttä kaikua soundien elvyttämiseksi. Lopputulos on luultavasti edelleenkin keinotekoisen kuuloinen.

Yhteenveto kohinaportin käytöstä rumpuihin

Kuten voi huomata, kohinaportin käyttö rumpuihin on hyvin työlästä. Jos yrität vain siistiä rumpusoundia hieman, harkitse yksinkertaisesti tom-raitojen rumpufillien välisen ajan vaimentamista miksausautomaatiolla (kuuntele soundin muutos mykistämällä ja palauttamalla ääni esim. virveli-iskujen kohdalla). Normaalisti tämä riittää rumpusoundien tiukentamiseksi. Kohinaportin käyttö kaikkiin tom-raitoihin ei yleensä ole välttämätöntä, ja se voi saada rumpusoundit kuulostamaan keinotekoisilta ja epäluonnollisilta.

Jos tulet toimeen ilman kohinaportteja tai yhdenkään rumpuraidan vaimentamista, sen parempi.

Joka tapauksessa - kuten mainitsin tämän kohdan alussa, tee päätökset rumpusoundeista tässä miksauksen aikaisessa vaiheessa, ei myöhemmin. Jos lisäät kohinaportteja rumpuihin miksauksen loppupuolella, voi koko miksauksen tunnelma muuttua kiusallisella tavalla.

5. Sointumaton lisääminen

Kaikissa kappaleissa ei ole sointumattoa. Joissakin kappaleissa kaikki vastuu on annettu soolosoittimille. Hyvä sointumattosoundi antaa kuitenkin lisää pohjaa kappaleelle ja se voi myös peittää suuren määrän muiden soittimien pikkuvirheitä. Se on yksinkertainen ja tehokas tapa saada kappale kuulostamaan "täydeltä".

Sointumatto on (korostetun) yksinkertainen keski- ja alarekisteristä, kappaleen alusta loppuun kestävä soinnutus Tavallisesti sointumatto soitetaan lämpimällä soundilla joko kitaralla tai koskettimilla. Se äänitetään tavallisesti stereona; joko koskettimista suoraan stereona, efekteillä äänityksen aikana (stereo chorus kitaraan) tai kitaroiden ollessa kyseessä, tuplaamalla kaksi ottoa ja panoroimalla ne vasemmalle ja oikealle.

Jos sointumattoa käytetään, niin se on kappaleen ehdoton soundin ja tunnelman luoja, koska normaalisti kaikki muut soittimet on sovitettu ja soitettu sen päälle. Sointumatto on alusta, jonka päälle muut soittimet lisätään. Kokeile välillä hiljentää sointumatto ja kuuntele, mitä tapahtuu. Tuntuu kuin joku olisi kirjaimellisesti vetänyt maton jalkojesi alta! Kappale ilman sointumattoa kuulostaa tyhjältä.

Haastena on saada sointumatosta lämmin, leveä ja täyteläinen, mutta kuitenkin läpinäkyvä. Läpinäkyvyyttä tarvitaan, jotta muille soittimille jää tilaa miksaukseen. Jos se kuulostaa yhtään liian raskaalta, niin se tulee myöhemmin miksaukseen tulevien, muiden soittimien tielle, joten läpinäkyvyys täytyy saada aikaan NYT eikä vasta muita soittimia lisätessä.

Sointumaton tulee kuulostaa kuin lämpimältä viltiltä, joka on kiedottu kappaleen ympärille. Mielestäni tämä ei ole liioiteltu vertauskuva, koska minusta kaikki sointumatot kuulostavat sellaisilta. Siten "lämpimän viltin" ajattelu saattaa auttaa sinuakin. Sointumaton tulee täyttää äänimaisema ilman, että sen soundissa olisi erityistä omaa luonnetta. Jos sille annetaan liikaa luonnetta, niin se erottuu kaikista myöhemmin lisättävistä soittimista. Koska sointumatto on äänessä koko kappaleen ajan alusta loppuun, se voi alkaa kyllästyttää liikaa kuultuna. Ne ovat ensisijaisesti kappaleen rakenteellinen tuki.

Stereosointumattovinkkejä:

• Tarkastus kuulokkeilla. Monet kosketinsointumatot ovat usein liian leveitä kuulokekuunteluun, tuntuvat epämukavilta ja voivat olla liikaa kallellaan jommalle kummalle puolelle stereokuvaa. Kavenna stereokuvaa tarvittaessa.
• Joissakin kappaleissa on kaksi raitaa stereokuvan luomista varten. Ne ovat usein kitaroilla soitettuja komppiraitoja, jotka on tarkoitettu panoroitavaksi vasemmalle ja oikealle. Tällaiset osat voivat kuulostaa todella hyviltä, mutta usein ne toimivat parhaiten, jos niitä ei ole panoroitu täysin sivuille, koska ne kuulostaisivat liian leveältä, ja kahden kitararaidan päällekkäin soimisen aiheuttama chorus-soundi jäisi saamatta.
• Jos todella haluat panoroida kaksi toisistaan riippumatonta kitararaitaa täysin laidoille, niin voit paksuntaa niiden soundia yksinkertaisella tekniikalla. Lisää vasemmanpuoleiseen kitaraan yksinkertainen chorus ja panoroi efekti 50% oikealle stereokuvan keskikohdasta. Lisää oikeanpuoleiseen kitaraan samalla tavalla toinen, pelkkää efektiä sisältävä yksinkertainen chorus ja palauta efekti 50% vasemmalle stereokuvasta. Usein tämä toimii, mutta joskus se kuulostaa liioitellulta. Vaihda kitararaitojen kuivan ja efektoidun signaalin panoroinnit keskenään, ja pienennä efektoitujen osien äänentasoa hienovaraisemman vaikutelman luomiseksi.
• Jos käytettävissä on vain yhdellä monoraidalla oleva sointumatto, niin tavallisesti on vaivan arvoista tehdä siitä korkealaatuisella stereo-choruksella leveäsoundinen stereoversio.
• Jos kaksi eri soitinta soittaa "täytteeksi" tarkoitettuja sointukudoksia yhtä aikaa, niin usein on parempi jättää niiden panorointi keskelle kuin panoroida ne sivuille, ja käyttää korkealaatuista chorusta leveän stereovaikutelman luomiseksi sen sijaan, että ne vain panoroitaisiin vasemmalle ja oikealle.
• Sointumaton pitää vaikuttaa kumpaankin korvaasi erikseen, mutta ei niin paljon, että keskelle jäisi aivan tyhjä alue. Jos olet epävarma, kavenna stereokuvaa. Tarkasta vaikutelma kuulokkeilla.

Sointumaton soundivinkkejä:

Chorus on tärkein efekti, mutta se ei missään tapauksessa saa pyöriä villinä sekamelskana stereokuvassa. Uhraa aikaa chorus-efektin eri parametrien kokeiluun ja katso, miten hienovaraiseksi pystyt tekemään soundin. Pidä viiveajat pieninä ja modulaationopeudet alhaisina, niin voit saada aikaan choruksen, joka todella laajentaa kappaleen korkeimpia taajuuksia ilman, että siitä tulee liian ... öh ..., "chorusmainen"!

Joihinkin soittimiin, esim. pianoon, chorus ei sovi ollenkaan. Jos pianoon laittaa chorusta, niin parhaimmillaan se kuulostaa epävireiseltä, pahimmillaan halvalta honky-tonk-pianolta. Käytä korviasi makutuomarina, tarvitaanko chorusta ollenkaan.

Reilu leikkaus suunnilleen 700-1000 hertsin kohdalta ja lievä alataajuuksien korostus laajakaistaisella taajuuskorjaimella pehmentää padeja ja antaa niille läpinäkyvän "hi-fi"-soundin, joka toimii hyvänä alustana lopulle miksaukselle. Se "hillitsee" soundia ja vaimentaa mahdollista aggressiivisuutta. Koska korkeat taajuudet voivat tulla taas esiin, se voi antaa silkinpehmeää kiiltoa sekä koskettimille että kitaroille. Varo alataajuuksien tukkeutumista.

Padien tarkastus:

Rummut, basso ja padit ovat kunnossa. Jo tässä vaiheessa miksauksen pitäisi herättää ihastusta! Sen pitää kuulostaa "täydeltä". Äänimaailman pitää kuulostaa niin täydeltä, että pelkän laulun lisääminen tuntuisi riittävän. Sama koskee kaikkia muitakin miksaukseen lisättäviä soittimia. Älä unohda tarkastaa soundia myös kaikkien jäljellä olevien elementtien kanssa (raakamiksauksesta), tai voit joutua ongelmiin yrittäessäsi tehdä niistä myöhemmin yhdenmukaisia miksauksen kanssa.

6. Aika pitää tauko

Nyt miksaus on puhtaan ja selkeän kuuloinen, eikä sitä ole vielä ahdettu täyteen kohta eteen tulevilla osilla. Tässä vaiheessa ei pitäisi vielä väsyttää. Tallenna miksauksen asetukset joko tietokoneella tiedostoksi tai tee kynällä merkinnät miksauspöytään liukusäätimien tämänhetkisten asentojen taltioimiseksi. Tietokoneella välitallennuksia kannattaa tehdä muutenkin aina, kun tuntuu siltä, että ei viitsisi tehdä toistamiseen jotakin jo tehtyä työtä.

Jos miksaus ei myöhemmin tunnu toimivan, niin tämänhetkinen miksaus on hyvä referenssi, kun kutakin soitinta miksataan pohjiin ja etsitään ongelmakohtia.

Jos teet kappaleesta "laajennetun miksauksen", niin yksinkertainen, pelkät rummut, basson ja sointumatot sisältävä miksaus toimii hyvin remiksauksen esim. jossakin breikkikohdassa, jonka päälle voi alkaa ehkä rakentaa perkussioita...? (Tämä on vain ehdotus.)

Kun nämä kolme palastaovat kohdallaan, ei niiden soundia saa enää muuttaa, ellei ole aivan pakko. Basson, rumpujen ja padien miksaus on kappaleen miksauksen loppusuoran alku - niihin kajoaminen tietäisi taas yhden kierroksen juoksemista (kävelyä, konttaamista, rämpimistä).

Tässä vaiheessa on hyvä aika miksata pohjat stereoraidaksi, varsinkin jos käytössä on tietokonepohjainen järjestelmä. Sillä säästetään prosessorin laskentatehoa, jota tarvitaan vielä muilla raidoilla. Alkuperäiset tiedostot täytyy siirtää talteen turvalliseen paikkaan. Kenties helpoin tapa on tallentaa projekti tällaisenaan turvalliseen paikkaan kaikkine tiedostoineen, ja tallentaa se sen jälkeen uudestaan nykyiseen työhakemistoon ennen erillisten raitojen poistamista. Lisäturvaa saa kopioimalla tiedostot toiselle kovalevylle (ne voivat mennä rikki), polttamalla ne CD-R:lle tai kopioimalla ne mahdollisesti lähiverkossa olevien toisten tietokoneiden kovalevyille.

7. Taajuuskorjaimien käyttö

Taajuuskorjaus (ekvalisointi, equttaminen tai lyhyemmin ilmaistuna EQ) on nykyaikaisen äänittämisen ja miksauksen perustekniikkaa. Aihetta leimaa pieni salamyhkäisyys, koska monet ammattilaiset eivät halua paljastaa tavaramerkeikseen muodostuneita ekvalisointisalaisuuksiaan.

Jotta aihe olisi vieläkin sekavampi, niin vuosien varrella taajuuskorjaimen käytöstä on vallinnut paljon erilaisia "absoluuttisia totuuksia", joiden rikkominen tapahtuu vain omalla riskillä. Ylikorostettuina "tee se soundi suoraan soittimesta, älä EQ:lla"-tyyliset säännöt voivat estää alaa opettelevia ääniteknikkoja kokeilemasta hienovaraista taajuuskorjausta niin paljon, että he liikkuvat liikaa vain "turvallisilla vesillä" - haitaten miksausta ja miksauksen opiskelua.

Tämä - yhdistettynä siihen tosiasiaan, että huonolla taajuuskorjauksella voidaan pilata hyvä lähtösoundi - voi tehdä tuottajista vainoharhaisia taajuuskorjaimen käyttäjiä. Jos joku toinen äänimies yrittää säätää EQ-nuppeja, niin vainoharhainen miksaaja repii hänet pois miksauspöydän luota, koska soundi oli jo "ihan hyväksyttävä", ja oivaltamatta jäi se, että hänellä olisi voinut olla muita tärkeitä syitä muuttaa EQ-asetuksia.

Seuraavaa taajuuskorjausta koskevaa tekstiä voi soveltaa yhtä hyvin äänittämisen aikana kuin miksatessakin.

Taajuuskorjaimet ovat hienoja laitteita! Todellinen ongelma on niiden taitamaton käyttö - tai pikemminkin ylikäyttö, vähän niin kuin ylinäytteleminen.

Eräs lupaava bändi teki demo-CD:n. Puolet kappaleista kuulostivat hyviltä, mutta lopuissa jotakin oli vialla. Kitarat ja koskettimet säröytyivät epäluonnollisella tavalla, rummut kuulostivat siltä kuin ne olisi äänitetty C-kasetille, laulu tuntui tulevan transistoriradiosta. Miten niin huonoa jälkeä pystyy nykyaikaisilla laitteilla saamaan aikaan?

Kaiken kukkuraksi demo oli äänitetty digitaalisessa studiossa - joten huonoa soundia ei voi laittaa tekniikan piikkiin. [Kuulen tässä jo analogian nimeen vannovien mielten tuhahtavan, että digitaaliäänitykset eivät koskaan kuulosta hyviltä...]

Ongelma syy on se, että kokemattomat äänittäjät tuntevat syyllisyyttä, jos äänityssessio tuntuu liian helpolta. Heistä tuntuu siltä, etteivät ole tehneet tarpeeksi työtä ja että äänitteen taika saadaan vain lisäämällä siihen oma kädenjälki. Ensimmäiseksi aletaan ruuvata taajuuskorjaimia.

EQ:n voi kyllä laittaa jokaiseen väliin äänityksen, miksauksen ja masteroinnin aikana, kunhan se on täysin välttämätöntä tulosten saavuttamiseksi.

Taajuuskorjaimen käyttämien suurikokoista kappaletta äänitettäessä on tarpeellista, jotta päälleäänityksiä pystyy lisäämään nopeasti ja helposti jälkituotannon aikana. Ideaali tilanne on luoda moniraitanauhoitus, joka MIKSAA ITSEÄÄN toiston aikana (jotkut osaavat tämän taidon) niin, että uudessa studiossa saadaan muutamassa sekunnissa aikaan todella hyvänkuuloinen monitorimiksaus (erittäin suuri apu projektia jatkavalle henkilölle).

Tällaisen äänityksen tekemiseen tarvitaan huolella säädetty taajuuskorjain ja taitoa vaativaa tasojen säätöä ÄÄNITYKSEN AIKANA liian hiljaisten tai äänekkäiden kohtien kompensoimiseksi.

Joskus tätä kutsutaan "käsitoimiseksi kompressoinniksi". On ilmiselvää, että tällöin äänittäjän on tunnettava äänitettävä materiaali hyvin tai omaksua se nopeasti ensimmäisten ottojen aikana. Suurin osa ammattilaisista (erityisesti useamman vuoden alalla työskennelleet) tekevät näin kompressointilaitteen käytön LISÄKSI.

Ongelmana on kokemattoman ääniteknikon aivan liian dramaattinen taajuuskorjaimen (sekä kompressorin) käyttö äänitysvaiheessa, jonka aiheuttamaa vahinkoa on vaikea tai mahdotonta korjata jälkikäteen. Tämän vuoksi jotkut päättelevät, että taajuuskorjaimia ei pidä käyttää. Päätelmä on totta, mutta se koskee vain taitamattomia äänimiehiä.

Sitten on olemassa jo aiemminkin mainitsemani vanhat parrat, jotka hokevat, etteivät koskaan käytä EQ:ta. Olen nähnyt tällaisten henkilöiden toimintaa ja seurannut sessiota vierestä todeten, että jokaiseen kanavaan on kytketty taajuuskorjain!

- Luulin, ettet koskaan käytä EQ:ta? Etkös sinä sanonut niin?
- Aah, mutta tarkoitin vain sitä, etten "luo" soundiani EQ:lla, säädän soundin mikrofonin asennolla ja itse soittimella. Mutta tietenkin mä käytän EQ:ta kaikkiin "normaaleihin" asioihin -- tietysti -- siis kuka ei käyttäisi?
- Just.

Totuus on, että KAIKKI käyttävät EQ:ta koko ajan. Ne "normaalit asiat" ovat standardeja asioita, joita kaikki hyvinkoulutetut äänimiehet soveltavat jokapäiväisessä työssään:

Basson leikkaus kaikilta raidoilta, jotka eivät sitä tarvitse (myös laulu)

Nyt ei kosketa itse soundiin, vaan suojaudutaan yksinkertaisesti häiriöiltä (esim. ständin liikahtaminen, mikrofonin potkaisu, ilmastoinnin, metron, liikenteen, rakennustyömaan ym. aiheuttama jylinä jne.). Oikein tehty studion ilmastointi on hiljainen, mutta siitä lähtee kuitenkin kuultavissa olevaa jylinää - kokeile äänittää hiljaista huonetta laajakalvoisella kondensaattorimikrofonilla +70 db tasolla, niin huomaat, että maailma kuulostaa mikrofonin korvin kovin meluisalta paikalta! (Varo kolistelematta mitään testin aikana...)

Bassotaajuuksien leikkaus suojaa jonkin verran laulun pop-ääniltä ja ulkoilmassa äänitettäessä tuulen aiheuttamalta signaalin ylikuormittumiselta. Bassotaajuuksien leikkaus on niin tärkeä ja käytännöllinen asia, että korkealuokkaisissa mikrofoneissa (kuten Neumann U87 - "standardi" laulumikrofoni) on sisäänrakennettu LF (low frequency) -kytkin, jolla pysäytetään bassotaajuudet jo ennen kuin ne pääsevät edes mikrofonin etuasteelle.

Diskanttien leikkaus kaikilta raidoilta, jotka eivät sitä tarvitse

Tarkoitus ei ole nytkään muuttaa kanavan soundia, vaan välttää häiriöitä, lähinnä kohinaa. Basson, (joidenkin) kitaroiden, syntetisaattoreiden ja joidenkin vahvistettujen aivan ylimpien diskanttien leikkauksella voidaan vähentää kohinaa huomattavasti ilman, että sillä olisi mitään muuta vaikutusta lopulliseen miksaukseen. Lisäksi jotkut soittimet, kuten sähköpianot, ovat herkkiä ulkopuolisille ultraääniä lähettäville häiriölähteille. Varsinkin analogiselle nauhalle äänitetyt ultrakorkeat taajuudet tekevät pahaa jälkeä esim. nauhamodulaation takia.

Tarpeettomien taajuuksien leikkaaminen sekä ala- että yläpäästä on erittäin käytännöllistä ja sillä saadaan aikaan "puhtaammalta" kuulostava lopputulos. Tämähän ei ole ole mikään "hifi"-kikka, mutta näin tehdään, koska maailma ei ole täydellinen. Huippuluokan transistoripohjaiset miksauspöydät on varustettu jopa kanavakohtaisesti säädettävillä basso- ja diskanttisuodattimilla. Suodattimet on laitettu aivan kanavan alkuun ennen (sisäänrakennettua) kompressoria, inserttipistettä ja taajuuskorjainta.

Taajuuksien äärilaitojen leikkaus on tärkeää myös vuotojen vähentämisessä. Esimeriksi rummut ovat niin äänekäs soitin, että ne vuotavat studion jokaiseen edes vähänkin mikrofonilta näyttävään paikkaan. Vuotoja pitää yrittää eliminoida edes hieman, jotta rummut eivät kuulostaisi liian kaukaisilta ja kaikuisilta. Äänitystilanteessa eliminointi tarkoittaa yleensä väliseinien, huopien, mattojen yms. sijoittelua soittohuoneeseen rumpujen eristämiseksi. Ratkaisu tukehduttaa valitettavasti kaikkien soundia. Kuivaa soundia suosivalla 70-luvulla se ei ollut ongelma, mutta nykyään kuulijat ovat tottuneet isompaan soundiin, joten huovat on heitetty pois. Rummuista tuli kaikuisammat ja huonommin kontrolloitavat, kun niiden annettiin vuotaa kaikkialle), ja kehittyneen äänentoistotekniikan takia tilavaikutelma välittyi myös levyltä soitettuna, jolloin musiikin kuuntelijat alkoivat tykätä "suuremmasta" kaikuvasta rumpusoundista. Äärimmäinen esimerkki tästä on kompressorin ja kohinaportin laittaminen overhead-raidoille, jolloin saadaan tuttu "Genesis"-rumpusoundi.

Hyvät äänimiehet käyttävät KORVIAAN arvioidessaan, onko jokin soundi hyvä vai huono. Arvioimiseen taas ei ole olemassa mitään sääntöjä, tämähän on kuitenkin luova ala, jossa pitää toimia intuitiolla. Jos jokin kuulostaa hyvältä, niin sitten asiat on tehty oikein - mukaan lukien ne vaihtoehdot, että sille ei ole tehty mitään ja että joskus EQ:n nupit on käännetty äärimmilleen (varmista, että se kuulostaa oikeasti HYVÄLTÄ, älä tee niin vain siksi, että sinusta tuntuu siltä, että niin pitäisi tehdä).

On "teoreettisesti" oikein yrittää saada oikea lopputulos mikrofonien sijoittelulla, mutta tosielämässä maksavien asiakkaiden kanssa vaihtoehdot ovat käytännössä rajoitetut. Kokeilut tulevat ajan mittaan uran aikana, ei yksittäisen session aikana yhden bändin maksaessa tuntitaksaa siitä, että tutkit mikrofonien suuntakuvioiden vaikutusta vuotoihin. Saat sessiossa parhaimmillaan kaksi yritystä asettaa mikrofoni paikalleen, ennen kuin ihmiset hermostuvat siihen, että olet tuhlaamassa liikaa heidän (kallista) studioaikaansa.

Jos äänität useita muusikoita samaan aikaan, niin silloin on paras asettaa mikrofonit kompromissiksi parhaan kuuloisen soudin ja pienimmän mahdollisen vuodon välille. Kyseessä on erittäin hienovaraisesti säädettävä tasapaino (ja siihen on käytettävissä todella vähän aikaa). Ylenmäärin EQ:ta käyttävät äänittäjät suosivat vuotojen eliminointia, koska he pelkäävät, että miksausvaiheessa he pilaavat myös raidalle vuotavien instrumenttien soundin liiallisella taajuuskorjailullaan.

Kokeneemmat äänittät taas ovat hämmästyttävän rauhallisia vuodoista huolimatta. He sijoittavat mikrofonit KOKONAISUUDEN kannalta parhaisiin paikkoihin ja käyttävät vain hieman EQ:ta. Koko bändi kuulostaa hyvältä. (Menetelmän rajoituksena on yksittäisten soittimien "overdubbauksen" vaikeus, koska instrumentin soundi muodostuu oman mikrofonin lisäksi myös vuodoista. Jos korjauksia tarvitaan, niin yritä äänittää osuus kaikki mikrofonit auki heti alkuperäisen oton jälkeen!). Seuratessasi kokemattomana tällaisen viileähermoisen äänittäjän toimintaa voi tilanne hermostuttaa, vaikka lopputulos kuulostaa mahtavalta. Mumiset "toivottavasti tiedät, mitä olet tekemässä" ja "tässä on suuri riski"...

Jos käytössä on paljon hyviä mikrofoneja ja runsaasti vapaita raitoja, niin on järkevää harjoitella instrumentin äänittämistä usealla eri asennoissa olevilla mikrofonilla yhtä aikaa. Voit valita parhaan mikrofonin tähtiartistin poistuttua ja painaa sen mieleen seuraavaa samankaltaista tilannetta silmälläpitäen.

On tiedettävä keinot eri soittimien taajuusvasteen hyvältä kuulostavaan säätämiseen, on tunnettava studio (ilmastointi-/junaongelmia?), artisti (potkivatko he vahingossa bassorummun ständejä?), ympäristö (kuljettavatko paikalliset taksit flyygeleitä?), ja mikä tärkeintä - on tunnettava käytettävissä olevien taajuuskorjainten luonne (jotta tiedät, millaista vahinkoa sillä voi saada aikaan).

Muita taajuuskorjauskikkoja:

800 Hz:n leikkaus

Säännöllisesti käytettävä kikka on on leikata taajuuskorjaimella 800 Hz aluetta raidoilta, jotka eivät tule tarpeeksi läpi miksauksessa. Miksauksen alkaessa kuulostaa mutaiselta voidaan tällä kikalla tehdä kustakin soittimesta paljon selkeämmän kuuloinen.

Miksi kikka toimii?

Tätä ei tarvitse yrittää kovin paljoa miettiä. Mitä 800 Hz:n alueella on? -Nuotteja, eikö vain? Lähes kaikkien miksauksessa soivien instrumenttien perusäänet ovat tällä alueella. Kun samaan tilaan tulee yhtä aikaa liian monta asiaa soitinta, niin alue menee tukkoon. 800 Hz taajuusaluetta leikkaamalla korostetaan instrumentin harmonioita - elementtejä, jotka määrittävät instrumentin luonteen ja ainutlaatuisuuden. Alat siis kuulla selkeämmin kunkin soittimen "luonnetta" ja miksausesta tulee "puhtaampi".

Periaatteessa bändin ei pitäisi edes säveltää (tai roiskaista sisään sen kummemmin miettimättä) niin sotkuista musiikillista sovitusta, että alue menee tukkoon. Jos vahinko on jo tapahtunut, on käytettävä MUSIKAALISIA sovitustaitoja ja annettava kullekin instrumentille sopiva taajuusalue, jossa se ei häiritse liikaa muita.

Jos olet "pelkkä miksaaja", etkä ole suoraan tekemässä kappaleen sovitusta tai tuottamassa sitä, niin tähän ei juuri voi vaikuttaa. Jos olet tekemässä uudelleenmiksausta ja pidät tärkeänä, että kaikki alkuperäiset osat pitää ottaa mukaan, niin silloin 800 Hz:n leikkauskikasta saattaa olla hyötyä. Ja lopuksi täytyy tästä kikasta mainita, että tuo 800 Hz on vain suuntaa antava lukema, etsi kunkin instrumentin leikattavat kohdat tarkasti korviisi luottaen.

Seuraavassa seitsemän taajuuskorjauksen pääasiallista käyttötapaa miksatessa (ja myös äänittäessä):

• kohinan eliminointi
• harmonoiden vaimentaminen
• soundin laajennus
• bong ja boff
• etäisyyden asettelu
• "tilan" luominen miksaukseen
• automaattimiksauksen "tasonsäätö"

Selitän näiden merkitykset, mutta ensin:

Taajuuskorjaintyypit

Taajuuskorjaukseen on olemassa monia erilaisia taajuuskorjaimia. Niitä ovat (hienovaraisuusjärjestyksessä):

Suodattimet

Yksinkertaiset suodattimet ovat äärimmäisen käyttökelposia miksatessa ja äänitettäessä. Ne tunnetaan nimillä ylipäästösuodin ja alipäästösuodin (high pass filter, low pass filter). Miksauspöydässä on yleensä yksi painonappi alataajuuksien suodattamiseen (high pass), tai ehkä kaksi LF- ja HF-merkinnöillä varustettua nuppia. Niillä säädetään signaalista suodatettavien ala- ja ylätaajuuksien rajataajuutta. Rajataajuuden jyrkkyyttä ei miksauspöydissä voi säätää - se on aina tehdasasetettu. Yleensä se on esim. 6, 12 tai 18 desibeliä oktaavia kohti. Tietokonepohjaisessa miksauksessa voi suotimien jyrkkyyttä yleensä muuttaa joustavasti. Esim. Direct-X- ja VST-plugin BlueFilter-efektillä voidaan säätää rajataajuuden jyrkkyydeksi (Q-arvo) 6-24 db/oct ja lisäksi säätää rajataajuuden pehmeyttä.

Kaikissa miksauspöydissä ei ole näitä yksinkertaisia suodattimia. Budjettipöytien käyttäjien oletetaan tulevan toimeen huolellisella päätaajuuskorjaimen käytöllä, vaikka tämä onkin hieman rajoittavaa, koska etenkin äänitettäessä edes yksi bassotaajuudet leikkaava ylipäästösuodin (eli high pass filter) olisi todella käyttökelpoinen toiminto.

Kuva: ylärivissä ylipäästösuodin, alipäästösuodin, alhaalla kaistanpäästösuodin ja kaistanleikkaussuodin

Hyllytaajuuskorjaimet

Yllä kuvatut suodattimet eivät tarkkaan ottaen nosta tai laske diskantin ja basson äänentasoa - ääntä vain vaimennetaan sitä enemmän, mitä ylempi tai alempi taajuus on. Suodattimet toimivat hyvin ei-toivottujen äänien poistamiseen instrumentin sointialueen ulkopuolelta (katso alla oleva kohta Kohinanpoisto taajuuskorjainta käyttämällä).

Valitettavasti suodattimilla on vaikea muokata itse musiikin soundia. Tähän tarkoitukseen sopivat paremmin hyllytaajuuskorjaimet, lyhyemmin hyllykorjaimet. Kuten suodattimia, niin myös hyllykorjaimia on kahdentyyppisiä; ylätaajuuksille ja alataajuuksille. "Taajuus"-säätöjen sijaan niissä on sen sijaan "Gain"-säädöt, joilla ohjataan signaalin vahvistuksen tai leikkauksen määrää. Ylätaajuushyllykorjaimen vaikutusalue alkaa normaalisti n. 8 - 12 kHz:stä ja alataajuushyllykorjaimen 80 - 150 Hz:stä. Hyllykorjaimien nostavat tai laskevat kaikkia rajataajuuden ylä- tai alapuolella olevia taajuuksia yhtä paljon. Lopputulos on "musikaalisemmalta" kuin suodatus. Korjaimia kutsutaan "hyllykorjaimiksi" niiden taajuusvastetta kuvaavan käyrän muodon takia.

Kotistereoiden basso- ja diskanttisäädöt ovat yleensä hyllykorjaimia, joissa on kiinteästi asetetut taajuusalueet.

Monipuolisempien hyllykorjainten rajataajuutta sekä rajataajuuden jyrkkyyttä voidaan myös säätää.

Parametriset taajuuskorjaimet

Sekä suodattimien että hyllykorjainten ongelmana on se, että niillä voidaan vaikuttaa ainoastaan taajuusalueen reunoihin.

Miten keskialueihin päästään käsiksi?

Keskialuetta voidaan nostaa tai laskea käyttämällä ylä- ja alahyllykorjaimia. Menetelmä ei ole kuitenkaan kovin käyttökelpoinen eikä helposti hallittava.

Ongelma ratkaistaan sweep-taajuuskorjaimella, jolla vaikutetaan vain määriteltyjen taajuuksien väliseen alueeseen. Valitun alueen tason nostaminen tai laskeminen on tällä tavalla melko helppoa. Miksauspöytien taajuuskorjaimissa ei ole mahdollista säätää taajuusalueen leveyttä (Q-arvoa), vaan se vaihtelee valmistajakohtaisesti. Jotkut valmistajat suosivat suhteellisen leveitä alueita, koska se kuulostaa musikaalisemmalta, mutta toiset valmistajat pitävät alueen kapeana, koska tällöin taajuuskorjaimella voidaan leikata tarkemmin soitinten ongelmaääniä.

Normaalisti miksauspöydässä on kaksi sweep-taajuuskorjainta. Jotkut valmistajat säätävät korjainten taajuusalueet täysin eri alueille väittäen, että näin koko taajuusaluetta voidaan säätää tarkemmin. Idea toimii, kunhan taajuusalueen leveys on säädetty todella laajaksi (pieni Q-arvo). Jos taajuusalue on suhteellisen kapea, niin silloin on paljon hyödyllisempää, jos kumpikin taajuuskorjain pystyy toimimaan toistensa taajuusalueilla niin, että niitä kumpaakin voi käyttää samaan aikaan sekä taajuuden ala- että yläpäässä.

Puoliparametrinen

Sweep-taajuuskorjaimesta saadaan käyttökelposempi lisäämällä siihen painonappi tai keinukytkin, jolla voidaan valita taajuusalueen leveys tai taajuuskorjaimen vaikutusalue.

Kun yksi tai useampi sweep-taajuuskorjain toimii yhdessä ala- ja yläpään hyllykorjainten kanssa, niin silloin koko taajuuskorjainten muodostamaa kokonaisuutta sanotaan puoliparametriseksi taajuuskorjaimeksi.

Täysparametrinen

Kalliimmissa miksauspöydissä on normaalisti yksi tai useampi täysparametrinen taajuuskorjain. Täysparametrisella taajuuskorjaimella on mahdollista säätää taajuutta, vahvistuksen määrää ja - mikä merkittävintä - muokattavan alueen leveyttä. Tyypillisesti tällaisissa pöydisä on neljä täysparametrista taajuuskorjainta, joista ensimmäistä ja viimeistä voidaan käyttää vaihtoehtoisesti myös hyllykorjaimina. Ominaisuuksien määrä on luonnollisesti yhteydessä hintaan.

Suurinta osaa soittimista ei tarvitse muokata näin monipuolisella taajuuskorjaimella, vaan puoliparametriset korjaimet riittävät. Jopa ammattitason laitteissa tullaan usein toimeen puoliparametrisilla taajuuskorjaimilla, kunhan käytössä on myös täysparametrisia korjaimia ongelmia aiheuttavien soittimien säätämiseen. Suurin ongelma miksauspöytien puoliparametristen taajuuskorjainten kanssa on kuitenkin se, että valmistajan asettamat taajuusalueiden leveydet voivat värittää miksausta ja antaa sille "miksauspöydän soundin" paljon kuuluvammin kuin täysparametrisilla taajuuskorjaimilla.

Lähes aina nimenomaan taajuuskorjainten soundista miksauspöydät erotetaan toisistaan.

Graafiset taajuuskorjaimet

Näiden käyttö on lähes aina liioiteltua. Graafiset taajuuskorjaimet toimivat parhaiten kiinteästi asennettavaksi esim. tarkkailumonitoreiden säätämiseen, viimeiseksi masterointiketjun taajuuskorjaimeksi, tai saliäänen säätämiseen. Graafiset korjaimet sopivat paljon huonommin yksittäisten instrumenttien soundin korjaamiseen, vaikka joskus ongelmallinen raita voidaan pelastaa graafisella korjaimella.

Passiiviset ja putkitaajuuskorjaimet

Myös passiiviset taajuuskorjaimet ovat mainitsemisen arvoisia.

Useimmissa taajuuskorjaimissa on piiri, joka nostaa tai laskee eri taajuuskaistoja aktiivisesti sähköisella takaisinkytkennällä, joka voi (usein) aiheuttaa kuuluvaa kytkentävärähtelyä. Passiiviset taajuuskorjaimet taas toimivat siten, että jo valmiiksi taajuuskaistoiksi "viipaloitujen" osien tasoa lasketaan ilman ulkopuolista jännitettä toimivilla passiivisilla sähköisillä komponenteilla, kuten vastuksilla, kondensaattoreilla ja keloilla. Yksi, taajuuskorjainten jälkeinen, yksinkertaisesti toteutettu vahvistinpiiri kompensoi signaalin tason laskun siten, että säätönuppien keskiasennossa vaimenemista ei tapahdu. Siten taajuuskaistan tason nosto passiivisella taajuuskorjaimella ei todellisuudessa nostakaan tasoa - signaali suodatetaan passiivisen kytkennän läpi. Putkitaajuuskorjaimet toimivat usein juuri tällä tavalla.

Menetelmällä saadaan aikaan hyvin pehmeä soundi. Itse asiassa putkitaajuuskorjaimiin liittyvä "pehmeys" ei johdukaan putkista, vaan siitä, että taajuuskorjaimen kytkentä on passiivinen, ei aktiivinen.

Tässä käytännön esimerkkejä eri taajuuskorjainten käytöstä:

Kohinanpoisto taajuuskorjaimella

Ei-toivottujen häiriöiden poistaminmen signaalista on paljon parempi tehdä jo itse äänilähteestä kuin myöhemmin miksatessa. Vaikka nyt käsitelläänkin lähinnä miksaamista, niin on mainitsemisen arvoista käydä läpi ongelmat ja normaalit ratkaisukeinot äänitystilanteessa.

Jyrinä poistetaan parhaiten huolellisella mikrofonin asettelulla ja ripustuksella. Hurina ja radiotaajuushäiriöt pidetään kurissa parhaiten käyttämällä laadukkaita balansoituja kaapeleita ja sijoittamalla ne oikein. Läpitunkevat radiotaajuudet saattavat silti olla ongelma.

Mikrofonin aiheuttama sihinä voidaan poistaa käyttämällä korkealähtötehoisia mikrofoneja yhdistettynä korkealuokkaisiin balansoituihin mikrofonietuasteisiin, joita löytää jopa budjettiluokan miksauspöydistä.

Nauhakohinaa voidaan vähentää hyvällä kohinanvaimennuksella kuten Dolbylla tai äänittämällä ensisijaisesti hyvällä digitaalijärjestelmällä. Valitettavasti budjettiluokan äänikorttien A/D-muuntimet eivät ole mitenkään transparentteja ja niiden laatu jää kauas korkealuokkaisten äänikorttien ja jopa hyvien analogitallentimien laadusta.

Käytännössä ei ole myöskään aina mahdollista välttää kaikkia häiriötekijöitä. Jopa hyvin eristetty studio kaupungin keskustassa voi kärsiä liikenteen aiheuttamasta matalataajuisesta jyrinästä ja lisäksi ympäristö on täynnä radiotaajuushäiriölähteitä kuten voimalinjoja, matkapuhelimia ja takseja.

Lähes aina kannattaa käyttää mikrofonin alataajuusleikkuria. Poikkeuksena on tietenkin basson, sellon tms. soittimen äänitys, jossa alimmat taajuudet ovat olennainen osa soittimen luonnetta.

Samoin sähkökitaroista ja esim. sähköpianosta kannattaa leikata ylimmät taajuudet pois, koska ne saattavat kerätä radiotaajuushäiriöitä.

Erityisesti sähköpianoja äänitettäessä kannattaa etsiä se alipäästötaajuuden raja, jossa soundi ei tummene, mutta kohinan vaimennus on suurin. Suodatuksen voisi tehdä jälkikäteenkin, mutta silloin pitää kärsiä epätyydyttävästä monitorimiksauksesta. On paras suodattaa häiriöt heti alussa tarkalla ja huolellisella taajuuskorjauksella.

Useimpien nykyaikaisten miksauspöytien ali- ja yläpäästösuotimien taajuusvasteet ovat suhteellisen tarkkoja, joten rajataajuudet voidaan asettaa tarkasti haluttuun kohtaan ilman, että täytyy pelätä suotimen vaikutusalueen ulottuvan alueen ulkopuolelle. Ne toimivat kuin kuvankäsittelyn "crop" (rajaa) -toiminto, jossa leikataan ulkoreunat pois ja jätetään näkyville vain kuvan mielenkiintoinen osa.

Moniraitaäänityksen kohinanpoiston pitäisi olla jo taakse jäänyttä elämää. Valitettavasti joskus, esim. live-tilanteessa, äänittäjät jättävät äänitystason huolimattomuuttaan tai ajanpuutteen vuoksi liian alhaiseksi. Myös vanhoja äänitteitä remasteroidessa joudutaan käsittelemään huonolaatuisia moniraitanauhoja.

Peruskikka on poistaa mahdollisimman paljon kohinaa "ilmeisiltä" raidoilta, kuten bassorummusta, bassokitarasta, sähköpianosta ja heikkolaatuisilla mikrofoneilla varustetuista sähkökitaroista. Vaikka soittimet sisältävät paljon korkeita taajuuksia, niin käytännössä suurin osa "energiasta" sijaitsee reilusti 8 kHz:n alapuolella - taajuus, jonka yläpuolella kohina häiritsee erityisen paljon. On täysin hyväksyttävää leikata jyrkällä alipäästösuotimella niin paljon ylätaajuuksia kuin mahdollista.

Muut soittimet kannattaa jättää käsittelemättä. Usein riittää alipäästösuotimien käyttö yllä mainittuihin soittimiin ja järkevä kohinaporttien käyttö muille raidoille. Jos sihinää on edelleen liikaa, niin on olemassa vielä kolme "viimeistä keinoa" ongelmaraitojen käsittelemiseksi.

1. Voit yrittää vaimentaa kohinaa yksittäiseltä raidalta "decode"-asentoon kytketyllä Dolby- tai DBX -kohinanvaimennuslaitteella. Lopputulos on yleensä aika kauhea.

2. Onnistuneemman lopputuloksen saa leikkaamalla taajuuskorjaimella sihinät reilusti pois ja käyttämällä Aphex Aural Exciteriä tms. efektiä, jolla luodaan signaaliin keinotekoisia yläharmonioita alataajuuksien tiedon pohjalta. Tekniikka toimii todella hyvin ja sitä käytetään ikivanhan materiaalin CD-remasteroinnissa (vaikka masteroijat eivät sitä julkisesti myöntäisikään).

3. Jos mikään muu ei auta, niin raita voidaan käsitellä tietokoneen kohinanvaimennusohjelmalla (esim. Adobe Auditionin "Noise Reduction"-efekti). Tulokset voivat olla mahtavia! On tosin mainittava, että liiallinen kohinanpoisto aiheuttaa erittäin keinotekoisen kuuloisia sivuääniä, jotka joskus ovat kyllä ihan mielenkiintoisen kuuloisia! Käytän itse suhteellisen paljon tätä menetelmää - yleensä kohinaa voi vaimentaa useita desibelejä ilman sivuvaikutuksia.

Harmonioiden vaimentaminen

Doink! Doink! Doink!

Tuttu ääni?

Doink! Doink! Doink!

Olet äänittänyt oikeaa rumpusettiä...

Virvelirummun ominainen "doink"-ääni riittää jo yksinään tekemään kenestä tahansa äänimiehestä sekopään. Kyseessä on luultavasti useimmin vastaantuleva ongelma oikeaa rumpusettiä äänitettäessä. Oikea ratkaisu olisi tietenkin mennä ongelman lähteelle ja varmistaa, että rummut eivät resonoi, mutta se ei ole aina helppoa. Voit kuluttaa runsaasti aikaa kaikkien rumpukalvojen vaimentamiseen teipillä ja kankaanpalasilla, ja huomata, että ne resonoivat edelleen epämieluisasti. Virveli on tietenkin jo itsessään äärimmäisen resonoiva soitin. Taajuuskorjaimella voidaan muuttaa virvelin soundia poistamalla ei-toivotut harmoniat, mutta erittäin kapealla EQ:lla voidaan luoda myös uusia harmonioita (EQ itsessään alkaa soida).

Kaikkien äänilähteiden ei-toivottujen harmonioiden vaimentaminen EQ:lla on arkipäivää, johon on vain totuttava. Olisi tietenkin parasta yrittää virittää soitinta, tai etsiä tilalle parempi instrumentti, mutta esim. 85 €/t arvoisen studioajan juostessa sellaiseen ei ole aina aikaa (varaa). Säästä kallisarvoinen aika asioille, joilla on todelista merkitystä - hyvään musiikilliseen suoritukseen äänitystilanteessa, tai miksausbalanssin hakemiseen.

Vielä yksi tärkeä asia, mitä "puristit" eivät muista ottaa huomioon on se, että rumpusettiä äänitettäessä jokainen rumpu on a) "lähimikitetty" (toisin sanoen mikrofoni on vain parin sentin päässä äänilähteestä) ja b) mikrofonit on yleensä asetettu "hertta"-suuntakuviolle (mikrofonien engl-suomi suuntakuviosanastoa: cardioid = hertta, hyper cardioid = superhertta, omni = pallo, 8 = kahdeksikko) joko siksi, että ne suuntaisivat vain tiettyyn äänitettävään rumpuun tai siksi, että käytettävän mikrofonin suuntakuviota ei voi asettaa. Ja miten herttakuvioinen mikrofoni käyttäytyykään?

"Proximity-efekti" - Jokaisessa herttakuvioisella mikrofonilla läheltä äänitetyssä soittimessa on epäluonnollisen paljon bassoa. Tämän vuoksi rumpuja äänitettäessä ja miksattaessa joudut lähes varmasti leikkaamaan melko paljon bassoa; ei siksi, että loisit uuden soundin, vaan korjataksesi mikrofonin soundia ja palauttaaksesi "oikean soundin" takaisin mikrofonista.

Soundin laajennus

Useimpien soittimien soundi voidaan jakaa seuraaviin osiin:

• alaharmoniat (matalat bassot)

• nuottien perutaajuuksien alue

• ylemmät harmoniat

• ylimmät harmoniat

Kun taajuuskorjainta käytetään yleiseen soundin "laajentamiseen", niin silloin pysytään poissa nuottien perustaajuuksien alueelta ja joko korostetaan tai leikataan muiden kolmen alueen taajuuksia seuraavien yleisvaikutusten aikaansaamiseksi:

• alaharmonioiden korostus/leikkaus tekee soundista lämpimmän tai kylmemmän

• ylempien harmonioiden korostus/leikkaus voi saada soundin kuulostamaan äänekkäämmältä/pehmeämmältä muuttamatta todellista tasoa

• ylimpien harmonioiden korostus/leikkaus voi tehdä soundista enemmän/vähemmän "kimaltelevan".

On yllättävää, että tällaiset muutokset harvoin aiheuttavat instrumentin hyppäämisen liian pintaan ylä- tai alarekisterissä. Suurin osa "mielenkiintoisista" ala- ja yläharmonioista, joita voidaan "piristää" huolellisella taajuuskorjauksella, ovat yleensä joko paljon korkeampia kuin instrumentin korkein nuotti, tai ei aivan yhtä matala kuin sen alaharmoniat.

Miten sitten "laajennatkaan soundia", niin muista, että vain kokonaisuus ratkaisee. Älä kuluta liikaa aikaa yhden soittimen soolona kuunteluun, koska mitä todennäköisimmin joudut vielä muuttamaan soundia saadaksesi sen uppoamaan kunnolla lopulliseen miksaukseen. Voit myös kuluttaa aikaa yksityiskohtiin, jotka kuuluvat vain soolo-tilassa - ja olet (taas) tuhlannut aikaa.

Soundin laajentamisesta on enemmän juttua alempana.

Bong, Boff, Sizzle

En edes yritä suomentaa yllä olevia sanoja.Edellisen kappaleen soundin laajentamista taajuuskorjaimella koskeva teksti on kirjoitettu yksittäisen soittimen näkökulmasta.

Yksittäisten soittimien soundeilla ei pelkästään saada aikaan hienoa kokonaisuutta.

Olen yrittänyt koko ajan korostaa, kuinka tärkeää on kuunnella jokaista soitinta siltä kannalta, mitä ne tuovat lisää miksaukseen. Energisessä popkappaleessa, jopa hitaassa balladissa, on normaalisti kolme seuraavaa tärkeää osaa:

Bong

Miksauksessa "bong" moukaroi rytmiä. Se ei tarkoita bassovoittoista miksausta. Se tarkoittaa vartalossa tuntuvaa rytmiä, joka pitää tuntea selvästi kappaletta kuunneltaessa. Rummut ja basso eivät yksinään muodosta "bongia", vaikka ne ovat sen suurimmat osatekijät. Myös muut tärkeät soittimet, kuten piano ja kitarat tuottavat "bongia". Asiaa ei ole mahdollista kuvailla millään tarkalla kaavalla, koska se on niin tapauskohtaista. On vain tiedettävä, että kappaleessa on oltava "bongia" ja sen säätämiseen pitää etsiä keinot (yleensä keinot löytyvät kokemuksen myötä).

Boff

"Boff" tulee miksauksessa yleensä väli-iskulle. Useimmiten suurin "boffaaja" on virveli, vaikka toisetkin soittimet voivat osallistua merkittävästi efektiin - kuuntele korostamista vaativia synkooppi-iskuja. Kappaleen perusrytmi on "bongin" ja "boffin" vaihtelua ja niiden tahdissa ihmiset tanssivat ja taputtavat käsiään tanssilattialla (ainakin hytkyttävät vartaloaan, nyökyttävät päätään, naputtelevat sormiaan, kalistuttavat hampaitaan tai heiluttavat kieltään katujyrällä korttelirallia ajaessaan).

"Bong" pitää tuntua selvästi (suurella äänenvoimakkuudella) siltä kuin joku löisi kuulijaa vatsaan tai sen alle, kun taas "boff" pitää tuntua rintakehässä tai sen yläpuolella.

Sizzle

Symbaalit? Percussiot? Kyllä, ne ovat tärkeä osa miksauksen "sizzleä". Niiden lisäksi aivan ylimmille taajuuksille yltää päälaulu ja sen kaiku. Hyvä yläpää todellakin huutaa olevansa "laatutuotantoa"! George Michaelin balladimiksaukset (esim. "Praying for time") ovat esimerkki tämänkaltaisesta laulukaiun käytöstä (tosin täytyy mainita, että kyseisen artistin tuotanto on lievästi sanoen ylituotettua ja korvia väsyttävää). Kitarat, erityisesti teräskieliset akustiset, voivat huolella miksattuna saada ylimmät diskantit kiiltelemään ja sen voi kuulla sillä hiekkaan upotetulla transistoriradiollakin.

Ylimpien diskanttien säätäminen on taidetta jo itsessään ja sille on annettava aivan erityistä huomiota miksauksessa. Ole varovainen! Se on vaarallinen alue! Jos aluetta korostaa liikaa, niin korvat väsyvät nopeasti. Se voi aiheuttaa oikeaa päänsärkyä (äärimmäinen tapaus, tällöin työ on keskeytettävä välittömästi), mutta mikä pahempaa, se kuurouttaa korvasi ylätaajuuksien alueelta ja vaadit koko ajan lisää ja lisää yläpäätä asian kompensoimiseksi. Teet tämän koko asiaa tajuamatta. Kyseessä on tuttu ongelma, jonka syynä on liian kovalla äänenvoimakkuudella miksaus liian pitkän ajan. Ei ole lainkaan epätavallista, että vielä eilen mahtavalta, voimakkaalta ja äänekkäältä kuulostanut miksaus kuulostaa seuraavan päivän tuoreilla korvilla kuultuna ohuelta kuin pieni transistoriradio! Nopea silmäys miksauspöytään riittää tajuamaan, että yläpään taajuuskorjaimet on käännetty aivan liian kireälle. Normaalisti tässä tapauksessa tarvitaan nopeita korjaustoimenpiteitä: joko koko miksaus graafisen taajuuskorjaimen läpi tai vähentämällä yläpäätä kaikilta kanavilta, joihin oli laitettu liikaa yläpäätä.

Jos saat pahan, äkillisen päänsäryn miksatessa, että tunne olevasi sairas mitenkään muulla tavalla, niin silloin miksauksessasi on todennäköisesti jotakin pahasti pielessä ja sen kuuntelu aiheuttaisi myös muille päänsärkyä. Oire johtuu joko liian suuresta määrästä diskanttia tai sitten korvat taistelevat ymmärtääkseen epäluonnollista vaihesäröä, jota syntyy ylätaajuuksien liiallisessa taajuuskorjauksessa.

Myös...

Lopuksi on mainittava, että miksauksesa on mahdollista ylikorostaa bongia, boffia ja sizzleä. Huolehdi, että iskut eivät ole yliampuvia, vaan sopivat kappaleen yleistunnelmaan. Kaiken täytyy olla tasapainossa.

Etäisyyden asettelu

Tämä on todella käyttökelpoinen miksauskikka (mutta jostakin syystä huonosti tunnettu).

Olet saattanut yrittää sijoitella soittimia eri etäisyyksille miksaukseen yksinkertaisesti kaikua ja muita huonesimulaatioita kyättämällä. Jos Jos olet kokeillut tätä niin olet varmasti huomannut, että se ei toimi oikein hyvin ja miksaus kuulostaa lopulta sotkuiselta.

Tämä johtuu osaksi siitä, että etäisyyden asettelussa myös EQ:lla on suuri merkitys proximity-vaikutelmaan, jota tapahtuu useimmilla suuntaavilla mikrofoneilla ja korvalla, jopa ääniaaltojen dispersiossa.

Kun esiintyjä tulee lähelle mikrofonia (tai korvaasi!), kenties jopa liian lähelle, tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin bassotaajuuksien määrä pomppa rakettimaisesti ylös. Lyhyellä matkalla on vähemmän basson "hävikkiä" ja mikä merkittävämpää, herttakuvioiset mikrofonit ylikorostavat efektiä.

Toiseksi myös ylätaajuudet nousevat pintaan. Korkeat taajuudet imeytyvät Ilman molekyyleihin ja mitä lyhyempi välimatka, sitä vähemmän imeytymistä ehtii tapahtua.

Voit käyttää hyväksi yllä mainittua vaikutelmaa miksauksessa. Korostamalla yliluonnollisen paljon sekä ylä- että alataajuuksia saat soittimen kuulostamaan tulevan lähemmäksi kuin se oikeasti onkaan.

Proximity-efektiä käytetään nykyään yleisesti liikaa, jonka vuoksi miksaukset kuulostavat liian "hi-filtä".

Muista, että on mahdollista tehdä kompensointia myös vastakkaiseen suuntaan ja leikata soittimesta hyllytaajuuskorjaimella hieman sekä bassoa että aivan yläpäätä, jolloin se tuntuu sekä kuulostavan pienemmältä että vetäytyvän taaemmaksi mikasukseen

Todellinen miksauksen aarreaitta on eri soittimen välisten "valot ja varjot"-kontrastien luominen. Etäisyyden illuusio luodaan käyttämällä hienovaraista ylä- ja alapään tasapainottamista ja erittäin lyhyttä kaikua. Niillä miksaus saadaan kuulostamaan merkittävästi "isommalta" kuin yrittämällä saada jokainen soundi itsessään kuulostamaan "isolta" yksinään.

Suuret asiat näyttävät "suurilta" vain siksi, että muut asiat näyttävät pieniltä. Kyse on mittasuhteista. Se on vain niin helppo unohtaa miksauksen tohinassa.

"Tilan" luominen miksaukseen

Tätä menetelmää käytetään paljon, vaikka lopputulos kuolostaa keinotekoiselta.

Menetelmä syntyi "Tamla Motown"-miksaustyylin aikoina, kun oivallettiin ensimmäisen kerran, että taajuuskorjain on yhtä paljon luova kuin tekninen laite.

"Miksaustilan" ideana on se, että kun et pysty kuulemaan instrumenttia kunnolla, niin syytä on etsittävä muiden soittimien ryhmistä, jotka yhdessä peittävät alleen instrumentin, jota et pysty kuulemaan. Taajuuskorjaa koko ryhmää antaaksesi "tilaa" peittoon jääneelle soittimelle.

Voit antaa tilaa joko reitittämällä muut soittimet miksauspöydän ryhmään ja taajuuskorjaamalla sitä, tai (parempi vaihtoehto, mutta vie enemmän aikaa) säätämällä jokaisen raidan EQ erikseen.

Tätä keinoa kannattaa käyttää vasta viimeisenä keinona, jos esim. laululle ei jää tilaa liian täyteen miksaukseen ja on saatava aikaan radikaaleja muutoksia lyhyessä ajassa.

Raidan automaattinen voimakkuudensäätö

Tämä on mainio tekniikka, jota ei ole juuri dokumentoitu!

Jokaiselle miksaajalle on tuttu ongelma on joidenkin soittimien jalkoihin jääminen tai pomppaaminen pintaan tiettyjen nuottien kohdalla. Nykyaikaisissa miksauspöydissä on automaatio tämän ratkaisemiseksi. Mutta onko automaatio todellakin ratkaisu? Kokemuksen myötä huomaat, kuinka tietyt nuotit toistavat ongelman.

Vaikka voit ratkaista ongelman työläällä automatisoinnilla, niin suosittelen ratkaisuksi antaa taajuuskorjaimen hoitaa työ puolestasi. Todennäköisesti säästät aikaa ja lopputuloskin kuulostaa paremmalta.

Selostan menetelmän käyttöä enemmän kappaleessa 9 (Tasojen hionta). Palataan nyt kuitenkin miksaamaan kappaletta...

8. Melodisten instrumettien taajuuskorjaus ja käsittely

Seuraavaksi käsitellään taajuuskorjauksen, kompressoinnin sekä muiden menetelmien soveltamista kullekin raidalle.

Käy läpi kaikki raidat ja tarkasta, mille raidoille pitää laittaa varmuuden vuoksi ylä- ja/tai alataajuuksien leikkurit, jotta miksaukseen ei pääsisi mahdollisesti sinne kuulumatonta "roinaa".

Pitääkö taajuudet leikata vain tarveharkintaisesti? Onko aina oikein rajoittaa raidan taajuusalue ylä- ja alapäiden leikkureilla raidalla olevan instrumentin soivan taajuusalueen levyiseksi, vaikka mitään ongelmia ei olisikaan?

Ehkä - riippuu käytettävästä ajasta! Studioaika on kallista ja aikataulut puskevat päälle. Aina ei ole aikaa kuunnella tarkasti läpi raitoja ja etsiä niistä mahdollisia vikoja. Ajansäästön ja korvien väsymisen estämiseksi on tavallista, että miksaaja kytkee leikkurit päälle varmuuden vuoksi. Mielestäni tässä ei ole mitään väärää, kunhan se ei vaikuta merkittävästi siihen instrumentin taajuusalueeseen, joka halutaan mukaan miksaukseen.

Sen jälkeen kun raidoilta on siivottu turhat taajuudet pois ja poistettu ei-toivotut harmoniat, alkaa hauskin osuus: käydään läpi kaikki instrumentit yksi kerrallaan taajuuskorjaimella "leikkien". Ennen hätäisiä johtopäätöksiä on tehtävä selväksi, että en tällä hetkellä väitä tai suosittele, että mitään raitaa lopulta taajuuskorjataan ollenkaan!

Sen sijaan että taajuuskorjaimella muutettaisiin instrumentin soundia (ei vielä), sitä käytetään väliaikaisesti instrumentin soundin tutkimiseen mikroskoopin tapaan. Monille tämä on valitettavasti paljon vaikeampaa tehdä hiirellä kuin oikeilla nupeilla. Jos käytät tietokonepohjaista moniraitaäänitys- ja miksausohjelmaa, niin hanki siihen - jos vain mahdollista - jonkinlainen MIDI-ohjain, jolla pääsee ohjaamaan ohjelmapohjaisia taajuuskorjaimia. Todella harjaantuneella hiirikädellä on kuitenkin mahdollista tehdä asiat yhtä nopeasti kuin oikeilla nupeilla, jos tietokone toimii yhtä jouheasti, eikä se ole kaatumaisillaan prosessorin 100-prosenttiseen kuormitukseen liian monen pluginin syödessä laskentatehoa.

Etsi taajuuskorjainta käyttämällä jokaisen soittimen "ominaisluonteet". Säädä taajuuskorjain mielenkiintoisten harmonioiden kohdalle ja kavenna taajuusaluetta Q-arvoa suurentamalla. Nyt voit päättää, pitääkö aluetta nostaa, laskea, vai kenties jättää se täysin koskemattomaksi. Älä käytä taajuuskorjainta vain siksi, että se on olemassa. Tiedä, mitä haluat tehdä ja miksi!

Älä ylikorosta instrumentin luonnetta, paitsi jos aiot sijoittaa sen hiljaiselle miksauksen taustalle, ja huomaat, että siitä ei saa selvää sillä äänenvoimakkuudella. Yritä sen sijaan painottaa omia musiikillisia osuuksia soittavien instrumenttien "ääntä" siten, että se yksinkertaisesti ottaa oman paikkansa miksauksessa olematta kuitenkaan liian iso sille tarkoitettuun tilaan. Erota osat toisistaan käyttämällä aikaisemmin kuvattua "etäisyyssijoittelua" (kaiun lisääminen vie ääntä taaksepäin).

Yhdessä soiviksi tarkoitettuja soittimia ei yleensä kannata yrittää saada kuulostamaan erillisiltä, vaan ne kannattaa yhdistää yhdeksi suuremmaksi ääneksi. Niiden erottaminen saattaa olla joka tapauksessa vaikeaa korvan yrittäessä yhdistää ne yhdeksi soittimeksi, eikä taistelu tätä vastaan ole mielekästä. Musiikillisesti ajateltuna tällaiset soittimet on tarkoitettu kuulostamaan yhdeltä, suuremmalta soundilta. Se voi vaatia hieman vaivaa, mutta tulokset voivat olla hätkähdyttäviä. Kuuntele esimerkiksi George Bensonille tunnusomaista kitaramelodiaa seuraavaa scat-laulua ja sitä, kuinka laulu ja kitara sekoittuvat yhteen muodostaen uuden, oudon kuuloisen kitarasoundin. Samalla tavalla esimerkiksi koskettimien torvisoundit kannattaa yhdistää aitoihin torviin ja luoda uusi, massiivisemmin soiva sektio sen sijaan, että aitojen puhaltimien päälle hätäpäissään soitettu oikean trumpetistin puutteessa ohuelta kuulostava keinotekoinen muovitrumpetti jäisi soimaan pinnalle.

Pelkällä kirjoittamisella on vaikea kuvailla, mitä kullekin soittimelle pitää tehdä. Tämä teksti kuvailee kuitenkin yleisiä miksauksen sääntöjä, joten sovella niitä niihin instrumentteihin, joista ei ole annettu suoria esimerkkejä.

Yhteenvetona taajuuskorjauksesta totean, EQ:ta käytetään aluksi pari minuuttia soittimen ominaisluonteen tutkimiseen "mikroskooppimenetelmällä". Kun instrumentin kokonaissoundin luovat palaset on saatu selville, voidaan päättää, mitä niille tehdään - ja välttämättä niitä ei tarvitse taajuuskorjata.

Esimerkki: taajuuskorjaimella tutkimalla olet huomannut, että soittimessa (esim. kitarassa) on paljon "attackia", mutta sitä ei ole vielä tuotu esiin. Miten "attack" kaivetaan esille? Voit ehkä yrittää käyttää taajuuskorjainta, mutta yleensä se tekee soittimen soundista liian ohuen. Voit sen sijaan kokeilla käyttää kompressoria hitaalla attack-ajalla soittimen attackin korostamiseksi.

Raidan jakaminen

Jos joillekin raidoille on äänitetty monta eri soitinta (raidan jakaminen on yleinen käytäntö, jos raitojen määrä on rajallinen), niin todennäköisesti niille pitää säätää omat äänenvoimakkuudet, taajuuskorjaukset ja efektit. Äänittäjä on toivon mukaan säätänyt samalla raidalla olevien instrumenttien suhteelliset äänenvoimakkuudet miksauksen kannalta mahdollisimman valmiiksi, jolloin raakamiksaus lopputuotannon aikana olisi helpompaa.

Samalla raidalla olevien osien järjestämiseksi on kaksi vaihtoehtoa. Joko miksauspöytä voidaan automatisoida korjaamaan raidan asetukset kappaleen etenemisen mukaan tai raita voidaan kopioida, reitittää se kahdelle (tai useammalle) kanavalle ja säätää niiden asetukset erikseen. Perinteisellä analogisella järjestelmällä reitittäminen on helppoa ristikytkentää käyttämällä. Moniraitaohjelmissa raita voidaan kopioida uudelle kanavalle ja siitä voidaan tehdä joko täysin uusi itsenäinen raita tai linkki alkuperäisen raidan äänitiedostoon.

Jälkimmäinen vaihtoehto on paljon helpompi ja se vaatii vähemmän työtä. Vaikka kanavan automatisointiasetusten liukusäätimen liikkuessa villisti kappaleen eri osien välillä näyttäisi hienolta ja siten houkuttelevalta, niin sen tekeminen vaatii myös enemmän aikaa ja se voi usein olla vaikeaa. Jakamalla samalla raidalla olevat soittimet eri kanaville voidaan miksaus tehdä helpommin manuaalisesti. Kanavien ainoa automatiikka liittyy mute-ohjelmointiin, jolla kytketään kanava äänettömäksi tarpeen mukaan.

Yhteenveto

Tärkein asia lead-soittimia miksaukseen lisättäessä on välttää liikaa pelkkiin sääntöihin tuijottamista. On ymmärrettävä jokaisen soittimen rooli ja niiden kommunikointi toistensa kanssa, jolloin niiden sijoittelu stereokuvaan helpottuu. Käytä korviasi ja katso miksauspöydän asetuksia vain, jos olet tehnyt jotakin väärin, tai haluat painaa asetukset mieleen vastaisen varalle. Muista, että ei ole olemassa sääntöjä - vain se, miltä kappale lopulta kuulostaa, on merkityksellistä. Kaikki tämänkin artikkelin kommentit ovat vain ehdotuksia. Älä piittaa niistä, jos siltä tuntuu.

Ehkä mielessäsi on täysin erilainen lähestymistapa? Tee kokeiluja niin paljon kuin mieli tekee! Muista kuitenkin, että korvat väsyvät ajan mittaan niin, että järkevien ratkaisujen tekeminen on yhä vaikeampaa, joten työskentele mahdollisimman nopeasti, äläkä kuluta liikaa aikaa yhteen soittimeen - se voi ajaa hulluuden partaalle.

Älä pelkää käyttää äärimmäistä kompressointia joillekin lead-osille. Olen monesti hämmästellyt sitä, miten rankasti joitakin soittimia pitää kompressoida, jotta ne istuisivat miksaukseen. Yksittäisten raitojen äärimmäinen kompressointi ei ole useinkaan niin huomattava asia kuin stereomiksauksen ylenmääräinen kompressointi. Pidä huolta, ettei kompressori ole koko ajan täysillä, muuten siitä ei saa kaikkea hyötyä irti. Hiljaisissa kohdissa "gain reduction" pitäisi olla vähäistä tai ei yhtään. Jos "gain reduction"-valot palavat jatkuvasti, niin silloin "threshold"-säätö on mitä todennäköisimmin liian syvällä - ellet nimenomaan halua käyttää kompressiota "punchin" lisäämiseen, jolloin asia annetaan anteeksi. Muutoin kompressori, jossa on liian syvälle asetettu threshold-arvo, alkaa käyttäytyä pikemminkin pelkkänä äänenvoimakkuuden säätimenä.

Perkussioiden lisääminen

Perkussiot lisätään yleensä lead-osuuksien jälkeen, mutta kappaleesta riippuen ne voidaan lisätä myös heti rumpujen, basson ja padienkin jälkeen. Itse lisään perkussiot myöhemmässä vaiheessa, koska silloin saan paremman käsityksen siitä, mitä lisäarvoa ne antavat kappaleelle. Rumputulen ja basson jälkeen on korvien kannalta miellyttävämpää miksata melodisia soittimia ja siirtyä vasta niiden jälkeen perkussioihin.

Ohjenuorat ovat samanlaisia kuin lead-osille: kuuntele, mitä mikin perkussio "sanoo", niin se on helpompi sijoittaa stereokuvaan. Jotkut soittimet ovat lähes kiinteä osa rumpusettiä (esim. tamburiini ja hiekkaputki, jotka on soitettu yhteen hi-hatin kanssa). Toiset soittimet ovat taas melko erillisiä (esim. timbaalit), ja niitä voi käyttää vain hetkittäin, koska muuten ne kuulostavat puuduttavilta.

Kaikkia perkussioita ei tarvitse käyttää miksaukseen - yleensä se on paras vaihtoehto.

Syynä tähän on se, että kappaleen äänityshetkellä ylisoittaminen ja -sovittaminen on niin yleistä. Koska raitoja on ollut vielä vapaana, niin ne on tungettu täyteen kaikenlaisia perkussioita ja efektiraitoja "varmuuden vuoksi" - nehän voi aina ottaa pois sitten myöhemmin kappaletta miksatessa. Harkitse automaattista mute-miksausta ja ota perkussiot käyttöön vain sellaisissa paikoissa, joissa tarvitset kappaleeseen niiden tuomaa "väriä".

Perkussioiden taajuuskorjauksessa kannattaa muistaa, että luonnollisemman kuuloisen yläpään saa aikaan leikkaamalla bassoja ja keskialueita verrattuna pelkkään yläpään korostamiseen. Kumpikaan vaihtoehto ei ole toista parempi, ne vain tuottavat erilaiset lopputulokset.

Esimerkiksi läpi koko kappaleen äänessä olevat soittimet, kuten ehkäpä congat, casabat, marakassit, jne., on normaalisti parempi taajuuskorjata vähentävästi (bassojen ja keskialueiden poisto sen sijaan, että vain nostettaisiin yläpäätä) pehmeämmän soundin aikaansaamiseksi, koska muutoin ne väsyttävät ja ärsyttävät korvia. Sen sijaan vain hetkittäin käytettävät soittimet, kuten timbaalit, hyötyvät ylätaajuuksien korostamisen tuomasta lisäenergiasta. Lisäksi tärkeää rummun iskua (esim. virveli) tamburiinilla korostettaessa voidaan hyötyä yläpään korostamisen antamasta lisäenergiasta ja tehdä siitä kilpailukykyinen rumpujen kanssa.

Yleistäen voidaan sanoa, että useimmista perkussioista on tavallista leikata alataajuuksia, jotta ne kuuluisivat miksauksesta. Tavallisesti bongo- ja conga-rumpujen soundia pitää "ohentaa" - riippumatta siitä, miten hyvin ne on äänitetty, jotta ne erottuisivat kunnolla tavaraa täynnä olevan popkappaleen seasta.

Vanha tuttu "lyhyt" kaiku on erityisen tärkeä perkussioita miksattaessa. Käytä runsaasti lyhyttä kaikua perkussioihin todella huomiota herättävän vaikutelman luomiseksi ja yritä saada ne kuulostamaan siltä, kuin ne tulisivat kaikkien muiden soittimien ulkopuolelta kauempaa, silti isompana, ja muuta miksausta ympäröivänä. Toisaalta 70-luvun diskotyyliä haluttaessa perkussiot panoroidaan keskelle lähes rutikuivana. Jos käytät lyhyen kaiun avulla tehtävää "leveätä miksausta", niin se on useimmiten vaikuttavinta, jos efektiä käytetään vain joissakin kappaleen osissa (esim. perkussio-break). Jos sitä käytetään koko kappaleen ajan, niin vaarana on korvien väsyminen ja muun miksauksen häiriintyminen.

Perkussioiden oikean äänenvoimakkuuden löytäminen on hankalaa. Parhaiten se onnistuu suhteellisen hiljaisella kuuntelulla pienillä lähikenttämonitoreilla. Muussa tapauksessa on suuri vaara, että joku perkussio (kuten taputukset tai tamburiini) dominoi lopullista miksausta.

Tärkein asia - päälaulu

On ironista, että yksi musiikin osa voi pilata kaiken tähän mennessä tehdyn työb. Kaikki tähän mennessä käytetty aika ja raha on mennyt hukkaan, jos laulua ei saada toimimaan! Mitkä ovat siis päämäärät?

Sanoista pitää saada selvää. Ei tarkoita pelkästään fyysistä, vaan myös psyykkistä kuulemista. Tällä on merkittävä vaikutus siihen, mitä päälaululle halutaan miksauksessa tehdä.

Laulun pitää myös "upota" miksaukseen. Toivottavasti olet kuunnellut lauluraitaa jo jonkin verran, jotta et joutuisi toteamaan, että "ihan kiva laulusoundi, mutta se ei sovi ollenkaan tähän miksaukseen" ja tekemään valtavasti työtä, jotta saisit sen istumaan muiden soittimien kanssa.

Pitäisikö päälaulun olla mahdollisimman käsittelemätön? Pieni tarkasti valittu kaiku ja se on siinä?

Tätä voidaan yrittää aluksi. Jos se toimii, niin voit todeta, että sehän kävi helposti - ja jätä lukematta seuraavat kappaleet!

Kaikella todennäköisyydellä laulu ei kuitenkaan toimi. Jos olet tehnyt hyvää jälkeä tähän asti, niin soundit ovat vaikuttavat ja hiotut, ja niihin verrattuna laulu kuulostaa aneemiselta.

On sanomattakin selvää, että laulua voidaan käsitellä lukemattomilla erilaisilla tavoilla. Aiheesta voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Seuraavassa on kuitenkin joitakin vinkkejä.

Harkitse oman kaiun käyttämistä laululle. Normaalisti laulukaiussa kannattaa käyttää yleiskaikua vähemmän ylätaajuuksien vaimennusta. Lisäksi kaikusignaalin paluusta kannattaa leikata alataajuuksia. Sekä laulun että sen kaiun pitää kuulua selkeästi muun miksauksen päällä, olematta kuitenkaan liian lujalla. Laulukaiun esiviive toimii yleensä todella hyvin, koska se saa kaiun kuulostamaan siltä, kuin se heijastuisi auditorion takaseinästä, vuoresta tai kanjonista. Älä käytä liikaa kaikua, koska se kuulostaa vanhanaikaiselta (80-luku). Ainakin se väsyttää korvia.

Laulua pitää ehkä "ohentaa" jonkin verran ja soundin kiillottamiseksi aivan yläpäätä kannattaa korostaa jonkin verran. Lisäksi tarvetta voi ilmetä de-esserin käytölle taajuuskorjauksesta (ja laulajasta) aiheutuvien sibilanttien vaimentamiseksi. Taajuuskorjauksen sijaan voi käyttää myös aural exiter -efektiä yläpään lisäämiseksi ilman sibilanttien korostamista.

Jos laulua pitää kompressoida, niin valmistaudu käyttämään siihen tarpeeksi aikaa. Päälaulu paljastaa huonon kompressoinnin, joten voi viedä paljon aikaa saada asetukset kuntoon. Laulun pitää olla miksauksen päällimmäisenä ("läsnä", "kasvoilla") koko kappaleen ajan, mutta se ei saa kuulostaa puristetulta - sen pitää (normaalisti) kuulostaa tilavalta, avoimelta ja vapaasti liikkuvalta. Ylikompressoitu laulu kuulostaa itse asiassa klaustrofobiselta (kuten aina, juuri sitä toisinaan halutaankin). Joskus huonosti äänitettyä laulua pitää kuitenkin expandoida, jotta suoritukseen tulisi eloa. Kompressorin asetusten löytäminen voi olla vaikeaa, mutta ylikompressoidun laulun expandointi vasta hankalaa onkin!

Kokeile lisätä lauluun pikkuriikkinen määrä pientä todella hidasta chorusta. Efektin määrän pitäisi olla niin pieni, että itse chorus-efektiä ei kuule. Sen sijaan ylätaajuudet kuulostavat täyteläisimmiltä ja laulu kuulostaa vaikeasti kuvailtavalla tavalla "suuremmalta" ja voimakkaammalta. Kokeile, niin huomaat vaikutuksen. Siis aivan minimaalisen pieni määrä chorusta mahdollisimman konservatiivisilla asetuksilla.

Joskus vintage-henkisellä taajuuskorjaimella, esim. Pultecilla, voidaan muuttaa laulusoundia ilman, että se kuulostaisi liian vääristyneeltä. Laulun ajamisella Pultecin läpi voidaan miksaus yrittää pelastaa, mutta ei sekään ole pomminvarma keino.

Lauluun on käytettävä vain mahdollisimman korkealaatuisia signaaliprosessoreita. Jos ne ovat jo muiden raitojen käytössä, niin harkitse niiden vaihtamista lauluraidalle ja laita tilalle varalla olevia, halvempia efektejä. Laulusoundi on miksauksen tärkein asia.

Yksi hyvä lauluefekti on kappaleen tempoon sidottu viive, jossa on suhteellisen paljon feedbackia. Kokeile neljäsosanuotin, kahdeksasosanuotin ja triolin mittaisia viiveitä. Usein efekti toimii kappaleen alusta loppuun, mutta joskus on parasta poimia efektille vain joitakin rivin viimeisiä sanoja. Käytä hyvää makua tai lopputulos kuulostaa kornilta.

Tarkasta laulusoundi vielä viimeisen kerran ja varmista, että se ei kuulosta liian efektoidulta. Korva on erityisen herkkä laulun suhteen, koska kuulemme ihmisääniä luultavasti enemmän kuin mitään muita ääniä, ja laulusoundi voi helposti kärsiä huonosta prosessoinnista tai huonoista efektien valinnoista.

Laulutasot kannattaa asettaa erittäin hiljaa kuunnellen - varmista, että sanoista saa selvää kaikilla äänentasoilla.

Taustalaulut

Taustalaulujen pitää kuulostaa tiukasti yhdessä nipussa olevalta täydellisten harmonioiden joukolta. Normaalisti tallennusvälineeltä tulee ulos ennen korjaamista jotain aivan muuta.

Miten ne korjataan?

Oletetaan, että yksittäiset harmoniat on äänitetty omille raidoille. Ensiksi ne pitää miksata sulavasti yhteen. Tähän tarvitaan jonkin verran musiikillista tietämystä, joten harjoittele sitä niin kauan, että saat aikaan hyvältä kuulostavan "sointumaisen" soundin. Aluksi taustalauluja kannattaa kuunnella soolona ilman muuta musiikkia. Tee niistä pieni stereomiksaus ja lisää jokaiselle raidalle oma kaiku. Tämä siksi, että tietyt harmoniat saattavat tarvita muita enemmän kaikua. Voit lisätä sekä lyhyttä että pitkää kaikua antaaksesi kullekin harmonialle oman tilan, mutta yleensä se ei ole hyvä idea, koska yksittäisistä äänistä yritetään koota tiukasti yhdessä soiva paketti, ei joukkoa erikseen laulavia päitä siellä täällä stereokentässä.

Normaalisti taustalaulujen tasot eivät sovi keskenään yhteen. Kompressoi ne äärimmilleen! Kyllä, se on täysin sallittua nyt, kun miksataan poppia. Ota kompressorista kaikki irti! Taustalaulut miksataan yleensä suhteellisen alhaiselle äänenvoimakkuudelle, joten kompressointia ei joko huomaa, tai se jopa suurentaa soundia! Taustalaulun dynamiikan pitää olla mahdollisimman pientä, suorastaan olematonta. Jos ne tarvitsevat dynamiikkaa, niin (toisin kuin muilla soittimilla) on parasta kompressoida ne aivan lyttyyn ja lisätä mahdollinen dynamiikka stereotaustalauluryhmän liukusäätimen automaattimiksauksella.

Jos taustalaulut eivät ole tarpeeksi tiukat tai ne eivät ole vireessä (yleinen ongelma), niin yritä lisätä niihin jonkin verran chorusta. Jos käytössä on "true stereo" chorus, niin panoroi vasemman ja oikean kanavan kuivat ja efektoidut signaalit vastakkaisille puolille stereokuvaa, jolloin saadaan aikaan hyvänkuuloinen stereosoundi. Tarkasta efektin mono-yhteensopivuus.

Soundia voi vielä suurentaa käyttämällä joko exciter-efektiä tai yksinkertaisesti lisäämällä hieman aivan yläpäätä (12 kHz). Aja taustalaulut de-esserin läpi, jos tarpeellista.

Harkitse vielä koko stereotaustalaulumiksauksen loppukompressointia. Lisää kompuraa!!! Mitä järkeä? Koko ryhmän kompressointi antaa eri lopputuloksen kuin yksittäisten raitojen kompressointi, ja usein tarvitaan kumpaakin yritettäessä saada aikaan tiukasti nipussa oleva soundi, joka tekee popkappaleen taustalauluista niin hyvänkuuloisia.

Jos käytät tietokonetta, niin tässä vaiheessa taustalaulut kannattaa miksata valmiiksi stereoraidaksi kaikkine efekteineen prosessoritehon säästämiseksi.

Jos taustalaulut on jo äänitysvaiheessa esimiksattu stereopariksi, niin voit joko toivoa, että ne on yhdistetty edellä mainitulla tekniikalla, tai yrittää lisätä siihen EQ:ta, reverse-stereo chorusta, exciteriä, kompressiota jne., ja katsoa, mitä tapahtuu. Valmiiksi miksattuja taustalauluja pitää yleensä muokata kapealla keskialueen taajuuskorjaimella, jolla voidaan tuoda esiin tai vaimentaa väärin miksattuja harmonisia osia.

Mitä? Kuvittelitko, taustalaulut roiskaistaisiin miksaukseen tuosta vaan? ;-)

9. Tasojen hionta

Tasojen monitorointi ja miksauksen tasapainottaminen

Tässä vaiheessa käsissäsi on luultavasti erinomainen miksaus ja kappale kuulostaa taatusti paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. On kuitenkin todennäköistä, että joissakin kohdissa instrumenttien balanssi ei ole kohdallaan. Nyt kannattaa käyttää hyväksi nojatuolin selkänojan taustajousitusta ja kuunnella miksaus läpi kahvikupposen kädessä, tällä kertaa ehkäpä hiljaa pienillä kaiuttimilla. Kuuntele kappaletta eri puolilla huonetta. Yritä leikkiä "tavista" (tavallinen musiikin kuluttaja) ja kuuntele kappaletta taustatapettina. Kuuntele kappaletta viereisestä huoneesta. Kuuntele käytävän päästä. Laita ovi kiinni ja kuuntele uudestaan. Olemme joskus liiankin tottuneita kuuntelemaan suljetun oven läpi tunkevaa musiikkia, joten sen soundi on tuttu... Entäs pelkkä subwoofer-soundi? Jytiseekö bassorumpu basson yli niin kuin pitääkin, vai ovatko alataajuudet epämääräistä mössöä? PA-kamojen läpi? PC:n multimediasaippuarasioilla? Lähes äänettömänä? Täysillä soitettuna?

Kirjoita kuuntelun herättämät ajatukset ja huomiot paperille tai aivojesi vielä käyttämättömään tyhjään tallennustilaan (suurin osa kapasiteetista jää kuitenkin käyttämättä).

Hiljaa kuuntelu on aina todellinen korvien avaaja. Jostakin syystä hiljaa kuuntelu paljastaa instrumenttien balanssiongelmat, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei kuulekaan.

En tarkoita, etteikö miksausta pitäisi kuunnella myös studion jättikaiuttimilla. Amerikassa pelkästään niihin voidaan upottaa 50.000 dollaria. Rahalla saadaan vastineeksi korkeaa äänenlaatua ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuvaa tarkkuutta, joilla on helppo löytää erityisesti alakeskialueella ja basso-osastolla samoista taajuusalueista kilpailevat soittimet. Bassot kuulostavat aina suhteellisen hyvältä pienillä kaiuttimilla, joten kuuntele miksausta myös isoilla kaiuttimilla, jotta kuulet, minkälainen taajuuskeitto alataajuuksilla kiehuu. Asia on erityisen tärkeä, jos levyä soitetaan diskoissa ja baareissa, joissa äänentoistolaitteiden suurin teho on painotettu sadan hertsin paremmalle puolelle.

Useimmat suuret studiomonitorit toimivat parhaiten vasta reilulla äänenvoimakkuudella, jolloin ne tuntuvat vasta "heräävän henkiin". Ne on suunniteltu kuunneltavaksi keskitasoisilla ja suurilla äänenvoimakkuuksilla, ja tavallisesti ne käyttäytyvät hyvin vaihtelevasti aliohjattuina. Käytä hiljaiseen kuunteluun pieniä lähikenttämonitoreja.

Erilaisilla kaiuttimilla ja vaihtelevilla äänenvoimakkuuksilla voidaan tutkia miksausta kuultavissa olevien yksityiskohtien määrää vaihdellen. Kirjoitatko tietokoneella tekstiä tai käsitteletkö grafiikkaa? Kyllä? Voit ajatella, että hiljaa lähikenttämonitoreilla kuuntelu vastaa miksauksen "zoom out:ia", jolloin nähdään koko kuva, ja suurilla kaiuttimilla kovaa kuuntelu vastaa yksityiskohtien lähizoomausta. Miksausta pitää kuunnella monista eri perspektiiveistä, jotta saataisiin aikaan viimeistelty lopputulos, joka soi mahdollisimman hyvin mitä erilaisimmissa ympäristöissä.

Monitoroinnin yhteenveto:

• Korjaa soundit suhteellisen suurella äänenvoimakkuudella (käytä päämonitoreja, jos sellaiset on käytettävissä).
• Korjaa balanssi hiljaa kuunnellen (pienillä tai keskikokoisilla kaiuttimilla) ja tee pieniä soundisäätöjä tarpeen mukaan.

On mielenkiintoista, että kun miksaus on saatu balanssiin erittäin hiljaisella kuunteluvoimakkuudella, niin se kuulostaa (melkein) aina hyvältä myös täysillä kuunnellen. Päinvastainen ei toimi juuri koskaan. Jos olet tehnyt miksauksen suurella kuunteluvoimakkuudella, niin tulet mitä todennäköisimmin pettymään kuunnellessasi sitä myöhemmin hiljaa. Jotkut liian kovalla äänenvoimakkuudella miksaamani kappaleet ovat kuulostaneet normaalivoimakkuuksilla kuunneltaessa lievästi sanoen noloilta. Vaikka musiikki olisikin tarkoitettu soitettavaksi "kamat kybällä" (heavy metal, hard rock, tekno, disko, jne.), niin balanssi pitäisi silti säätää hiljaa kuunnellen, koska muutoin kappale kuulostaa säälittävän heikolta radiossa ja autossa. Yleensä ainoa pelastuskeino tällaiselle miksaukselle on kompressoida ja taajuuskorjata sitä rankasti masteroidessa, mutta se ei ole mikään hyvä vaihtoehto monien epämieluisien sivuvaikutusten takia.

Edetään nyt näillä varoittavilla sanoilla miksauksen balanssin hienosäätöön, joka on todellinen taiteenlaji.

Kokematon miksaaja ryhtyy tässä vaiheessa automatisoimaan liukusäätimien liikkeitä. Älä tee niin! Kytke automaatio päälle ja ohjelmoi mutet, mutta jätä liukusäätimet tässä vaiheessa manuaalisesti liikuteltaviksi.

Kuuntele miksausta tarkasti ja etsi se todellinen ongelman aiheuttaja. Jos ongelmana on tietyn instrumentin silmille hyppääminen (tai vaihtoehtoisesti häviäminen kuulumattomiin) tiettyjen nuottien kohdalla, niin on olemassa kaksi tapaa ongelman korjaamiseksi automaatiota käyttämättä. Raitaa voi yrittää aluksi kompressoida lisää. Ongelmakohtaa voidaan myös yrittää taajuuskorjaamalla tarkasti pelkkiä ongelmanuottien taajuuksia.

Tällainen taajuuskorjaus vaikuttaa kompressorin toimintaan ja päinvastoin - jomman kumman asetusten muuttaminen (joko kompressorin tai taajuuskorjaimen) vaikuttaa toisen laitteen käyttäytymiseen, joten kumpaakin täytyy ehkä säätää yritettäessä saada instrumentti balanssiin itsensä kanssa.

Mutta miksi tehdä näin, vaikka saman voisi tehdä miksausautomaatiolla?

Se on huomattavasti nopeampi tapa. Balanssi saadaan kuntoon koko kappaleeseen pelkästään yhtä osaa kuuntelemalla, kunhan tasot eivät heittele kappaleen osien välillä. Vaikka automaattimiksauksen liukusäätimen liikkeet voidaankin monissa järjestelmissä kopioida osista toisiin, niin se on pikkutarkkaa ja aikaa vievää puuhaa, ja usein myös niin kypsää, että monesti ihmiset haluavat mieluummin ohjelmoida kappaleen alusta loppuun manuaalisesti - ja se vie myös aikaa.

Taajuuskorjaimen ja kompressorin käyttö automaattisena miksaustason balansointityökaluna on hyvä idea musikaalisemmalta kuulostavan lopputuloksen takia. Sama lopputulos miksausautomaatiolla vaatisi koko ajan pienenpieniä liukusäätimen liikkeitä melodiaa tarkasti seuraten. Taajuuskorjain ja kompressori tekevät työn hyvin säädettyinä automaattisesti. Vaikka löytäisitkin hyvät asetukset, niin saatat silti joutua käyttämään liukusäätimiä, mutta tällöin tasonsäädöllä ei tarvitse koskea yksittäisiin nuotteihin, vaan sillä tehdään yleistason muutoksia.

Taajuuskorjaimen ja kompressorin käyttö tasojen balansointiin helpottaa työtä merkittävästi, jos miksausympäristö ei tue automaatiota. Ilman sitä on tultu toimeen ennenkin ja silti aikaan on saatu loistavan kuuloisia levyjä. Tämä on yksi keinoista, joilla ne on saatu aikaan.

Mitä, jos käytettävissä ei ole automaatiota?

Jos käytettävissä ei ole miksausautomaatiota (erittäin yleistä analogipöydillä varustetuissa projektistudiossa), ei ole silti syytä huoleen. On edelleen mahdollista saada aikaan hyvältä kuulostavaa jälkeä. Näin asiat tehtiin ennen miksausautomaatiota:

Käytä taajuuskorjainta ja kompressoria yllä kuvatulla tavalla, jolloin miksaus ohjaa itse itseään.

Aja MIDI-raidat "livenä" sekvensseristä ja käytä sekvensserin miksausautomaatiota tasojen säätämiseen sen sijaan, että käyttäisit valmiiksi nauhalle renderoituja raitoja. Äänitysvaiheessa ulkoisen sekvensserin MIDI-kanavat on voitu siirtää omille audioraidoille, koska sen jälkeen ei tarvitse enää huolehtia MIDI-laitteiden synkronoinnista. Miksausvaiheessa asialla ei ole enää niin paljon merkitystä.

Edellistä nopeampi tapa on uudelleenäänittää MIDI-pohjaiset raidat audioksi ja säätää niiden balanssi kohdalleen äänityksen aikana. Tämä on paljon nopeampaa kuin sekvensserin uudelleenohjelmointi.

Jos kappaleessa on "livenä" soitettuja soittimia, mutta ei miksausautomaatiota, niin voit miksata koko kappaleen vapaille raidoille. Äänitä eri asetuksia vaativat osuudet samalle raidalle punch-in:llä tai vierekkäisille raidoille ja yhdistä sen jälkeen valmiit osat yhteen. Näin voidaan käyttää monia miksausautomaation ominaisuuksia, vaikka saatatkin tarvita lisää käsiä liukusäätimille! Apulaisten ei tarvitse välttämättä tietää miksauksesta mitään. Voit antaa ohjeita sitä mukaa kun jotakin pitää tehdä. Tee liukusäätimien alle ohjelappusia. Ennen vanhaan tämä oli normaalia studioassistentin työtä. Tämä on edelleen normaalia assistentin työtä elokuvien soundtrackien miksauksessa, jossa miksauspöydän ympärillä voi pyöriä enemmänkin apulaisia monimutkaisen miksauksen tekemiseksi. Menetelmä on paljon nopeampi ja hauskempi kuin tietokoneen miksausautomaation ohjelmointi.

Vähän samalla tavalla kuin yllä, voit miksata koko kappaleen erillisosina DAT-nauhalle, avokelanauhalle jne., ja koota ne sen jälkeen yhteen saksilla ja teipillä (jos kyseessä on avokelanauha, älä yritä tätä DAT-nauhalle...). Vaikka tämä vie aikaa ja tarvitaan jonkin verran työtä ennen kuin lopputulosta voidaan kuunnella kokonaisuutena, niin se on silti ollut vuosikausia yksi vaihtoehto monimutkaisten miksausten aikaansaamiseksi ilman miksausautomaatiota. Menetelmän varjopuolena on suuritöinen virheiden korjaaminen.

Mitä yritätkään saada aikaan?

Yrität saada aikaan miksauksen, jossa kaikkien soittimien balanssi on kunnossa koko kappaleen ajan. Tämä ei tarkoita välttämättä sitä, että tasot ovat koko ajan samat (se olisi tylsää). Jos joku soitin pullahtaa miksauksessa yhtäkkiä pinnalle, niin älä heti revi sen liukusäädintä alas. Saattaa olla vain hyvä, että se tulee esille juuri silloin. Kuuntele vielä kerran ennen toimenpiteitä. Ehkä muita pitääkin nostaa eikä pinnalle tullutta painaa takaisin ruotuunsa hänen (sen?) uskallettua laittaa esitykseensä enemmän "forcea".

Miten se tehdään?

Kuten aiemmin on jo mainittu, niin tasojen säätö kannattaa tehdä pienillä kaiuttimilla hiljaa kuunnellen. Sitä ei kannata tehdä täydellä teholla subwoofer päällä studion suurimmilla kaiuttimilla, vaikka niillä on hyvä saada perusmiksaus kuulostamaan hyvältä. Pienet tasonsäädöt eivät kuulu suurilla äänenvoimakkuuksilla, joten yritä säätää tasot hieman normaalia kotikuuntelua alhaisemmalla äänenvoimakkuudella.

Pitääkö jotakin varoa?

Kyllä! Suurin virhe on käyttää tuntikausia miksausautomaation ohjelmoimiseen tuhoamalla soitinten luonnollinen dynamiikka kirurgin tarkalla miksaamisella. Koko automaatiojärjestelmä saattaa tulla äärimmäisen monimutkaiseksi. Kun kappaletta soitetaan myöhemmin, niin se ei luultavimmin innosta enää ketään. Projektitiedoston koosta voi päätellä, onko mopo karannut käsistä. Jos ohjelmoidun liukusäätimen päälle tulee uusi korjausohjelmointi ja sen päälle taas uusi korjaus ja niin edelleen, niin tiedoston koko kasvaa jättimäiseksi. Se ei voi olla tervettä, eihän? Usein aikaisemmin miksatessa tehtyjä automatisoitujen liukusäädinten liikkeitä vastaan täytyy taistella ja saattaa olla parempi ohjelmoida koko kanava uudestaan sen sijaan, että sitä yrittää korjata monta kertaa.

Miksausautomaation liioiteltu käyttö voi johtaa hengettömään lopputulokseen, jossa ei ole jäljellä dynamiikkaa eikä elämää. Kaikkia nyansseja ei pidä tappaman! Korjaa vain tarpeelliset asiat pitääksesi balanssi suunnilleen tasaisena, älä enempää, tai tuhlaat vain tuntikausia aikaa kappaletta tappaessasi. Yritä jättää muusikoille ilmaisuun tarvittavaa dynamiikkaa, paitsi jos bändi on aivan toivoton tapaus. Siitä heille maksetaan.

Entäs Beat Detector -toiminnot, joilla saadaan korjattua soittimet metronomin tarkasti iskuille? Entäs autotuner? Kaikki on sallittua, koska ei tässä olla rustaamassa livedemokasettia Sibikseen sisäänpääsemiseksi. Kaikkea ei kannata kuitenkaan korjata, jotta tuotannon läpi kuuluisi edes häivähdys inhimillistä soittoa ja laulua!

10. Viimeinen silaus

Nyt lienee parasta pitää hiljainen hetki ja rauhoittaa korvia. Jos lopetat työn tähän ja menet nukkumaan, niin seuraavana päivänä asiat kuulostavat korviisi erilaiselta ja vietät koko päivän uusiessasi tänään tehtyä miksausta. On parasta jatkaa taistelua ja saattaa työ loppuun tänään.

Kun olet valmis jatkamaan, niin kuuntele hiljaa muita levyjä muutama minuutti korvien virkistämiseksi ja jotta muistaisit, miltä musiikki kuulostaa musiikkiäänityksen suuressa maailmassa studiosi ulkopuolella. Kuuntele eri osien tasoja - etenkin laulua.

Kuuntele sen jälkeen omaa miksaustasi tavallisella kuunteluvoimakkuudella ja sen jälkeen "kamat kybällä" kuunnellen. Mitään ei todennäköisesti tarvitse muuttaa tässä vaiheessa, mutta huomaat luultavasti, että jotkut soittimet ovat hieman kovalla tai hiljaisella. Tuntemuksien pitäisi olla laimeita; tasoja on jo hiottu kuntoon, eikä tässä vaiheessa mitään tarvitse enää merkittävästi muuttaa.

Kahden tai kolmen säätämistä vaativan raidan yleistasoja voidaan muuttaa kahdella tavalla. Voit joko ohjelmoida automaatiolla tarvittavat kohdat tai säätämällä varovasti miksauspöydän kanavan "trim"-nuppia (tai vastaavaa ohjelmallista kohtaa). Se on usein paljon nopeampaa kuin automaation ohjelmointi ja tässä vaiheessa kannattaa välttää liian monimutkaisten asioiden tekemistä, kun väsymys alkaa jo painaa päälle. Yritä olla tuhoamatta miksaustiedostoa - sitäkin tapahtuu! Varmuuskopiokin kannattaa ottaa silloin, kun tuntuu siltä, että mahdollisesti hukkaan menevä työmäärä ylittäisi hermojesi sietokyvyn.

Kun kaikki on kohdallaan, on aika miettiä, onko miksauksen kompressoinnista mahdollisesti hyötyä.

Ennen kuin nouset tuoliltasi ja kierrätät miksauksen sadan euron viimeisen jäljelle jääneen halpiskompressorin kautta, on paikallaan harkita koko idean tarpeellisuutta.

Ei pidä silti olettaa, että jokaisen raidan erikseen kompressointi poistaisi yleiskompressoinnin tarpeen - ne ovat kaksi eri asiaa. Miksauksen kompressointi sulattaa soittimet yhteen tavalla, johon yksittäisten raitojen kompressoinnilla ei päästä edes lähelle. Nyt voi olla hyvä hetki kompressoida miksaus, koska tunnet kappaleen tällä hetkellä paremmin kuin koskaan. Voit olla myös liian väsynyt ja tuottaa pelkkää vahinkoa.

On olemassa monia syitä miksauksen kompressoimiseksi tässä vaiheessa:

• miksaus soi liian hiljaa
• miksauksesta puuttuu "punchia" (riittämättön määrä "bongia" ja "boffia"), vaikka miksaus on yritetty tehdä mahdollisimman hyvin
• olet tehnyt paljon työtä ja miksaus on melkein sulautunut yhteen, mutta ei aivan.

Kompressorin asetusten säätäminen lopulliselle miksaukselle vaatii tarkkaa kuuntelua ja keskittymistä. Kompressoitua ja kompressoimatonta signaalia pitää A/B-vertailla monta kertaa ja tutkia mahdollisia eroja. Joskus kompressointi menee hiusten halkomiseksi, eikä se tuo tarpeeksi suurta hyötyä, jotta sitä kannattaisi käyttää.

Jos et ole varma (varmuus tulee vain kokemuksen myötä), niin jätä kompressointi väliin. Voit aina kompressoida stereo-miksauksen myöhemmin. Jos pilaat tuloksen nyt, niin sitä ei voi korjata enää koskaan. (Teoriassa VOIT yrittää expandoida, esim. Waves C1+ Uncompressor Preset.).

Kun olet saanut miksaukseen kuulostamaan kompressorin läpi mahdollisimman hyvältä, saatat vielä haluta muuttaa balanssia hieman. Kompressointi saattaa syödä alapäätä. Ehkä jokin instrumentti kuulostaa nyt liian kovalta? Jos nyt tuntuu siltä, että balanssia pitäisi muuttaa radikaalisti, niin todennäköisesti kompessori on säädetty huonosti. Jatka säätämistä tai jätä kompressointi sikseen seuraavalle päivälle.

Viimeinen silaus saisi kestää korkeintaan 15-60 minuuttia.

Äänitä miksaus DAT:lle tai CD:lle NYT!

Vaikka aikoisitkin palata työn ääreen seuraavana päivänä tietokonepohjaisilla miksausjärjestelmälläsi, niin tee miksauksesta silti kopio DAT:lle, CD:lle tai avokelanauhalle! Nykyhetken ja huomisen välissä lukematon määrä asioita voi muuttua. Vanhat ulkoiset efektit ovat jäähtyneet ja saattavat soundata erilaiselta. Muut ihmiset tai lemmikkieläimet eivät aina ymmärrä työsi tärkeyttä ja voivat kävellä/kusta miksauspöydälle. Vaikka miksaus olisi "turvassa" tietokoneessa, voi ohjelma kaatua seuraavana päivänä. Työtiedosto voi ollakin korruptoitunut ja kieltäytyä latautumasta ohjelmaan! (Tätä on tapahtunut minulle monta kertaa.) Direct-X- ja VST-pluginit aiheuttavat ongelmia. Audio-materiaalia sisältävä kovalevy voi hajota (tapahtunut minulle kerran). Tiedostojärjestelmä voi olla tuhoutunut (tapahtunut minulle monta kertaa). Tietokone voi kaatua ja jumiutua juuri kun olet sulkemassa sitä. Jos jätät sen päälle, se voi syttyä tuleen. Jos jätät sen päälle, voi prosessorin tai virtalähteen tuuletin hajota yön aikana ja ylikuumeneminen voi aiheuttaa mitä vain. Jos kone hajoaa yön aikana, niin sinä hajoat seuraavana päivänä. Tee varmuuskopio järjestelmän ulkopuolelle. Pidä master-nauha tai -CD turvallisessa paikassa ja tee siihen kunnolliset merkinnät.

Tässä Jezarin tarinaa höysteeksi:

Here's a story for you: "Gash tape" is what you call the 2-3 minutes of blank tape on a metal spool that you have left over at the end of a blank reel of master recording tape. Tape spools are expensive, and so if you need one quickly in the studio, if you see a tape spool with some "gash" on it lying around, you just pick up a razor blade, poke it through the hole in the tape spool, and slice straight through the layers of tape to the hub. All of the spare blank tape falls in little bits onto the floor or into the dustbin, and you've got yourself a nice empty metal spool in a hurry. In a London Recording Studio one morning, the bleary-eyed Producer and Engineer staggered into the studio after a late night mix the night before, only to find that the Tape-Op had just chopped last nights Marvin Gaye master mix into 6 inch pieces, mistaking it for "gash".

DAT-nauhatkin aiheuttavat kauhutarinoita. Esimeriksi siivooja voi pölyjä pyyhkiessään tönäistä kasetin vahingossa hyllyn tai laiteräkin taakse. Pidä nauha varmassa tallessa.

Eli vaikka studio hajoaisi yön aikana tai tapahtuisi jokin muu onnettomuus, voit tuntea olosi edelleen rauhalliseksi tietäessäsi, että työ on tallennettu turvalliseen paikkaan. Täysin paranoidina haluat tehdä maantieteellisen varmuuskopion tulipalon, pommituksen, maanjäristyksen, ufojen hyökkäyksen jne. varalta. Perusta varmuuskopioita tallentava serveri toiselle puolelle maapalloa. Lähetä varmuuskopio toiselle planeetalle. Erittäin tärkeistä projekteista kannattaa tehdä varmuuskopio universumin ulkopuolelle, koska kaikki tämä tuhoutuu 10 potenssiin 99 vuoden kuluttua :-(.

Tärkeä valmistelu huomiseksi

Älä mene ihan vielä nukkumaan / kaljalle.

Haluat ehkä kuunnella musiikkia vielä tässä vaiheessa. Kuuntele hiljaa ja lepuuta jo korviasi. Vältä kiusausta ja jätä miksaus jo rauhaan. Työt on tehty tältä päivältä.

Miksi näin? Jos menet suoraan sänkyyn ilman taukoa, et ehdi rentoutua, vaan mietit miksausta nukkumaan mennessä. Teet uuden miksauksen unissasi ja näet, kuinka säädät liukusäätimillä eteen tulevien ihmisten äänenvoimakkuutta ja laitat ruuhkassa autoihin lisää reverbiä. Näin on itselleni käynyt. Rentoudu ja pyyhi nappulat ja kompressorit mielestäsi, myös kaikki EQ-käyrät. Haluatko herätä kylmään hikeen keskellä yötä ja huutaa hysteerisenä, että "pyyhin koko kakun tyhjäksi!!!".

Rentoudu session päätteeksi, niin nukut stressittömästi!

11. Yhteenveto

Arvioi miksaus seuraavana päivänä. Tässä kuitenkin vielä yhteenveto miksauksesta.

Prosessin kulku on suunnilleen seuraavanlainen:

1. opettele koko kappaleen äänitetty materiaali
2. tee kaikesta raakamiksaus
3. luo hyvät rumpu-, basso- ja sointumattosoundit
4. siirry seuraavalle tasolle ja tuo miksaukseen muut soittimet
5. lisää päälaulu ja taustalaulut
6. säädä miksausta niin, että se kuulostaa hyvältä koko kappaleen läpi
7. suorita lopullinen, "yleinen" tasojen tarkastus ja kompressoi miksaus, jos siitä on hyötyä
8. miksaa työ stereoksi, tee varmuuskopio turvalliseen paikkaan
9. rentoudu
10. nuku

Miksaus on iteratiivinen, toistuva prosessi. Muutat jo kerran valmiiksi tekemiäsi raitoja useamman kerran ja vähitellen miksaus löytää muotonsa. Joka kerta muutokset ovat kuitenkin pienempiä ja pienempiä. Päivän edetessä pitää hivuttautua koko ajan lähemmäksi lopputulosta. Lopulta pitää tuntua siltä, että miksaus on "lähes täydellinen" heijastuma tavoitteestasi. Et saa ajatella, että jotakin olisi voinut tehdä paremmin. Tämän takia miksaussessiot venyvät yleensä yömyöhään. Älä aseta minuutintarkkaa takarajaa, vaan tee työtä niin kauan, kunnes tunnet saavuttaneesi täydellisyyden. Mene nukkumaan vasta pienen rentoutumisen jälkeen.

Artikkeli edustaa yhtä näkemystä miksaukseen. Jotkut tekevät asioita eri tavalla, joten en väitä, että tämä olisi lopulta mitenkään muita oikeampi menetelmä.

Ainoat kerrat, jolloin yllä kuvatusta menetelmästä poiketaan merkittävästi, tapahtuvat auttaessani kokematonta miksaajaa, joka on tehnyt aivan liian villejä kikkailuja, jotka aiheuttavat suuria äkillisiä muutoksia koko kappaleen miksauksen lähestymistapaan. Pahimmassa tapauksessa työ aloitetaan alusta. On olemassa todellinen vaara miksauksen keskenjäämisestä. Käytä aika järkevästi ja tarkkaile kelloa. Yli yhden päivän pituiset miksaussessiot eivät ole normaalisti miellyttäviä kokemuksia.

Aamuarvio

Katsotaan, miten miksausta pitäisi arvioita session jälkeisenä aamuna.

Yritä arvioida miksaus yksin tai korkeintaan yhden ulkopuolisen läsnäollessa. Session ulkopuolisesta kokeneesta miksaajasta saattaa olla hyötyä.

Aamuarvion tarkoitus on yksinkertaisesti varmistaa, että edellisen illan miksaus on tarpeeksi hyvä. Tarkoitus ei ole tehdä muutoksia, ellei jokin ole pahasti pielessä. Vaikka joku toinen ehdottaisi sinulle muutoksia, niin älä toteuta niitä sumeilematta - ne voivat olla vääriä neuvoja.

Jos olet tietokoneohjelmoija, niin tiedät, että seuraavan päivän prosessi on lähinnä pienten bugien korjaamista ennen pääversion liikkeelle laskemista - eli teet minimimäärän työtä virheen korjaamiseksi - ja tähän sisältyy se vaihtoehto, että jätät sen kokonaan korjaamatta. Viimeinen asia, mitä haluat tehdä, on hajottaa koko miksaus. Vältä kaikin keinoin "ketjureaktioita".

Ketjureaktio on muutosten sarja, joka alkaa siitä, että teet muutoksen yhteen asiaan, jonka takia toista pitää muuttaa, jonka takia kolmas asia vaatii korjausta jne. Tässä tavallinen ketjureaktiokeskustelu:

- Oho - perkussioita pitää nostaa hieman.

- Ok, tehdään niin.

- Äh, nyt virveli tuntuu jäävän jalkoihin. Voisiko sitä kirkastaa?

- No nyt se on kirkkaampi. Tosin laulu ei ole enää tarpeeksi pinnassa...

- Olet oikeassa. Nosta sitä, niin se on siinä.

- Nyt kitaroista ei saa enää selvää.

- Totta. Niihin pitää käyttää varmaan jotakin muuta efektiä...

Ennen kuin huomaatkaan, jokainen paikalla olija osallistuu miksaamiseen ja laittaa kaiken uusiksi. Kaikki tämä vain siksi, että ajattelit perkussioiden jäävän jalkoihin. Oliko se sen arvoista? On mahdollista, että muutoksen takia olet studiossa vielä seuraavaan yöhön asti ilman takeita paremmasta lopputuloksesta. (Täytyy myöntää, että olisin itse kuitenkin nostanut perkussioita 0,5 dB.)

Vältä uusi miksauskierros harkitsemalla tarkkaan, onko mielessäsi oleva muutos oikeasti kriittinen asia. Voiko sen kanssa elää? On kiva olla perfektionisti, mutta jo "valmiiseen" miksaukseen kajoaminen voi aiheuttaa paljon aluksi huomaamatta jääviä pieniä sivuvaikutuksia. Ehkä yllä olevassa esimerkkitapauksessa perkussiot olivat hieman liian hiljaisella siksi, että ne häiritsivät jotakin muuta soitinta - asia, jonka huomasit eilen, mutta jota et enää tänään muistanut?

Asioiden syy-seuraus-suhteet unohtuvat merkillisen helposti jo seuraavana päivänä. Jätä miksaus rauhaan jos vain pystyt. Jos jokin muutos on pakko tehdä, niin peru se siinä vaiheessa, kun tajuat, että muutos alkaa häiritä kaikkea muuta. Älä sotke eilen kovalla työllä etsittyä balanssia.

Monesti uusi miksausversio kuulostaa paljon huonommalta kuin alkuperäinen miksaus!

Opi luottamaan edellisen päivän tekemisiisi. Tee muutoksia vain, jos niitä pitää oikeasti tehdä. Korjaa vain suuret virheet. Tässä on syy jättää miksaus hautumaan yön yli - virkeänä on hyvä tarkastaa, että et tehnyt yömyöhään väsyneenä mitään täysin kahjoja ratkaisuja. Jos miksaus kuulostaa suhteellisen hyvältä, niin jätä se rauhaan. Älä aloita potikoiden säätämistä uudestaan.

Yritä tämän takia olla kutsumatta tärkeitä ihmisiä aamuarviointiin. He voivat kuunnella tuloksia myöhemmin. Aamuarvio kannattaa tehdä yksin tai korkeintaan jonkun "luottokorvan" kanssa. Estä kaikin keinoin bändin ja levy-yhtiön edustajien pääsy tilaisuuteen, jotka eivät kuitenkaan malttaisi pitää sormiaan erossa liukusäätimistä. Miksaus on valmis, eikä sille tehdä ruumiinavausta, ellei jokin ole pahasti pielessä.

Jos miksausta pitää mielestäsi muuttaa, niin on tärkeää vertailla viime yön miksausta siihen, miltä se kuulostaa tänään. Niiden pitää luonnollisesti olla identtiset. Vertailun tekee helpoksi digitaalisissa järjestelmissä miksaamalla eilinen miksaus vastavaiheessa tänään soivaan miksaukseen. Lopputuloksena pitäisi olla pelkkää hiljaisuutta (lukuun ottamatta efektejä tai kaikua, joiden toiminta perustuu jonkinasteiseen satunnaisuuteen).

Jos vielä muutaman päivän kuluttua tuntuu että pienet muutokset ovat todella tarpeen, niin mainitse siitä masteroijalle, joka taajuuskorjaa, kompressoi tai muulla tavoin käsittelee valmiin stereoäänityksen loihtien tai vaimentaen siitä haluamaasi lopputulokseen tarvittavat asiat. viimeisessä vaiheessa muutoksilla tunnutaan saavan aikaan parempia muutoksia kuin kajoamalla itse miksaukseen. Ketjureaktioiden määrä pysyy minimaalisena, koska liukusäätimiin ja niiden kautta soitinten väliseen balanssiin ei enää päästä koskemaan. Masteroija kuulee kappaleen tuoreilla korvilla ja voi jopa kehottaa sinua jättämään äänityksen koskemattomaksi, jos hän uskoo balanssin olevan tarpeeksi hyvä ilman jatkoprosessointia.

Masteroijat ovat tietyllä tavalla miksausmaailman "lääkäreitä": "Tohtori, minusta tuntuu että miksaukseni ei voi hyvin!". "Todellakinko? Katsotaanpas... Se ei ole mitään vakavaa, joten älä ole huolissasi. Leikkaan hieman kitarakaapin resonanssitaajuutta ja sen jälkeen kaikki on kunnossa... "

Masteroiminen voi olla hyvin rauhoittava ja rohkaiseva kokemus.

Toivon, että tämä artikkeli on antanut sinulle käsityksen miksaamisesta ja että siitä on apua hienojen miksausten tekemiseen tulevaisuudessa.

Onnea miksaamiseen!

Pulu Studion Miksauskäsikirjan pohjana on käytetty artikkelia How to Mix a Pop Song From Scratch,
jonka on kirjoittanut Jeremy Wakefield.
Suomentaja: Panu Pentikäinen
Tämä ei ole suora käännös alkuperäisestä tekstistä, mukana on myös omia huomioitani / mielipiteitäni, jotka voivat olla myös vääriä.
Olen kirjoittanut artikkelin puhtaasti omasta mielenkiinnosta aihetta kohtaan.

Copyright Panu Pentikäinen / Pulu Studio, pulustudio.com, 2004-2010.
Kaikki oikeudet pidätetään.