Rumpujen mikitys

Aivan aluksi kannattaa ostaa nämä mikrofonit, niin päästään kokeilemaan artikkelin ohjeita käytännössä:

Vaihevirheiden välttäminen: 3:1-sääntö

Vaihevirheiden minimoimiseksi täytyisi kahden mikrofonin välisen etäisyyden olla vähintään kolminkertainen verrattuna etäisyyteen äänilähteeseen. Jos esimerkiksi vierekkäin olevat 10" ja 12" tomit mikitetään 5 cm etäisyydeltä kalvosta, pitää mikrofonien olla toisistaan vähintään 15 cm:n etäisyydellä. Sääntö ei koske esim. XY-mikitystä, jossa mikrofonit ovat 90 asteen kulmassa toisiinsa nähden mahdollisimman lähellä toisiaan. Tällöin mikrofonit kuulevat äänen samassa vaiheessa.

Bassorumpu

Mikrofonin sijoittelu: mitä lähempänä lyöntikalvoa, sitä kuivempi ja napakampi soundi. Etukalvon reiän kohdalla on hyvä aloituspaikka mikitykselle.

Pop, rock: AKG D112, AKG D12 tai Sennheiser MD421 reiän kohdalle, kondensaattorimikrofoni (Neumann U47 fet) kauemmaksi
Metalli: Shure Beta 52 reiästä sisään, triggeri avuksi.

Neumann U47 fet ei valitettavasti kuulu jokaisen äänittäjän mikkisalkun sisältöön, mutta tilalla voi käyttää muitakin konkkamikkejä. Yksi edullinen ja yllättävän hyvä vaihtoehto on Oktava 319, varsinkin Michael Jolyn (Oktavamod) modifioimana.

U47 (tai vastaava) voidaan viedä metrin päähän bassorummusta tai kauemmaksikin. Lisääntyvät peltivuodot saadaan kuriin leikkaamalla yläpää pois EQ:lla (napsu otetaan kuitenkin lähimikistä) tai rakentamalla bassorummun ja mikrofonin väliin tunneli eli maja. Maja kootaan kaikista esillä olevista ääntä peittävistä pehmeistä materiaaleista. Runkona voidaan käyttää tuoleja, mikkiständejä, kitarakaappeja, mitä nyt sattuu löytymään. Pääasia on, että liikoja peltivuotoja saadaan eliminoitua. Jos ambienssibassorumpuraita geitataan, ei peltien balanssi muutu kanavan auetessa merkittävästi (ja maailma pelastuu).

Bassorumpua voi kompressoida jo äänitysvaiheessa varsinkin jos rumpali soittaa kovin epätasaisesti. Kompressorin asetukset kannattaa pitää maltillisina.

Jos sopivaa soundia ei tunnu mikrofonien asettelulla löytyvän, niin vika on äänilähteessä tai ympäröivässä tilassa. Lähimikityksessä tila ei vaikuta merkittävästi soundiin, joten äänilähde on todennäköisesti mahdollisten ongelmien lähde. Onko syy kalvoissa, nuijan materiaalissa vai polkutekniikassa? Kalvojen valinnalla voidaan muuttaa merkittävästi bassorummun (ja minkä tahansa rummun) soundia. Remon Powerstroke 3 on kuiva ja tanakka, mutta päällystetty Ambassador humiseva ja keskialueisempi. Ensin mainuttu sopii metalliin ja äänekkääseen rokkiin, jälkimmäistä käyttäisin vain kevyempään tyyliin. Metallissa bassorummun pitää (nykytrendin mukaisesti) olla kuiva, tymäkkä, isku vasten kasvoja. Keskialueen humina ja sointi on vain haitaksi. Tarvitaan paljon lätinää ja mehukas loudnessmainen taajuusvaste, jotta bassorumpu komentaisi biisiä vielä elämää suuremman kitaravallinkin tultua mukaan miksaukseen.

Tyyliin sopivien kalvojen lisäksi kannattaa tarkastaa, että nuijan lyöntipinnan materiaali ja muoto ovat käyttötarkoitukseen oikeat.

Pearl Quad Beaterin nuijassa on neljä erilaista pintaa

Jos on epävarma olo siitä, ollaanko mikityksessä oikeilla jäljillä, voi mikitettyä soundia verrata jonkun käytössä olevan rumpusamplekirjaston soundeihin. Ne on äänitetty laadukkaassa studiossa hyvin viretyillä rummuilla, joten niistä saa hyvän vertailukohdan.

Virveli

Virvelin mikitys on kriittinen ja erittäin tärkeä asia. Koska virveli vuotaa joka paikkaan, pitää soundin olla 'valmista kamaa' jo äänitysvaiheessa. Miksausvaiheeseen ei kannata jättää ylivoimaista urakkaa. Tavoitteena on saada virveli kuulostamaan niin hyvältä, että kun lähimikki,- overhead- ja ambienssiraidat avataan, niin soundi on 95% valmis (miksatessa sitten lisätään tarpeen mukaan kaikua, kompuraa jne., mutta tarkoituksena on, että silloin ei tarvitse lähteä keksimään virvelisoundia ihan alusta.).

Lyöntikalvon virittäminen on todella tärkeää! Vire kannattaa tarkastaa yhtä usein kuin kitaroiden vire, jos hommat yritetään tehdä amerikan malliin. Ikäviä sivuääniä ei kannata jättää sotkemaan rumpumiksausta, sillä miksausvaiheen kompressiossa ne tulevat enemmän esille. Häiritsevät ping- äänet 400-800 Hz alueella pitää sisi saada kitkettyä pois. Niitä voi suodattaa miksausvaiheessa kirurgisilla EQ-asetuksilla, mutta se on työlästä, sillä häiritsevät taajuudet ovat jokaisella rumpuraidalla. (Miksi ei siis EQ:ta pelkkään rumpubussiin?)

Virvelin kalvojen täytyy olla uudet tai lähes uudet. Jos kalvot näyttävät tehdasasennetuilta, niin rumpalia pitää kovistella vaihtamaan ne ennen kuin REC-nappia painetaan ensimmäistäkään kertaa. Kuolleesta kalvosta ei saa irti elämäniloa ja sitä ei mikään mahti maailmassa muu kuin Drumagog tai muu vastaava triggausplugari pysty muuttamaan.

Kalvo on nyt uusi. Se pitää virittää tasaisesti. Sitten täytyy tehdä päätöksiä: mihin vireeseen virveli viritetään? Virvelin vire efekteineen antaa vahvan leiman koko biisin äänimaailmalle (muistellaan hetki kaiholla 80-lukua). Tuottajan kanssa neuvottelua aiheesta. Jos tuottajaa ei ole tai olet itse tuottaja, niin nyt pitäisi kuvitella virvelisoundi valmiin kappaleen sisälle. Jos liikkeelä ollaan tosissaan, niin käytössä pitäisi olla useampi erityyppinen virveli, vaihtoehtoisia kalvoja, runsaasti kärsivällisyyttä ja intoa etsiä biisiin sopivaa soundia. Virvelit ja kalvot saa kaupasta, inspiraatiota myydään varmaan jossain netissä (en itse käytä, en tiedä siitä mittään).

Mikrofonin voi asettaa virvelin reunan sisä- tai ulkopuolelle. Yleensä tähtään mikrofonilla kalvon keskelle oletettuun lyöntikohtaan. Hyvä mikityssuunta on hihatista poispäin tai edestä rumpalia kohti. Jos kanttilyönnit halutaan äänittää huolellisesti, niin kanttiinlyöntikohdan voi mikittää erikseen omalle raidalle. Kanttisoundia kannattaa etsiä yhtä huolella kuin normaalia virvelisoundia - kapulan paksuus ja lyöntikohta vaikuttavat korvinkuultavasti äänen väriin.

Mikrofonin valinta: Perusvarma aloitusvaihtoehto on Shure SM57. Sennheiser MD421 on hifimpi, Sennheiser MD441 vielä hifimpi (ja superherttana ottaa vähemmän peltivuotoja). Kokeile mitä tahansa dynaamista mikkiä. Jos rumpali soittaa hiljaa, niin kokeile myös konkkamikkejä, mutta asettele ne niin, että mikrofonit eivät ota vastaan vahinkolyöntejä. Laita toinen mikrofoni virvelin alapuolelle maton suuntaisesti, mielellään poispäin bassorummusta suunnattuna jos tila antaa myöten. Alapuolella voi kokeilla kaikkea SM57:sta pienikalvoiseen konkkaan (esim. AKG C451, jossa on suhteellisen kirkas yläpää).

Tomit 10" - 14"

Tomit äänitetään nykyään vain yläpuolelta. Turvallinen vaihtoehto on käyttää dynaamisia mikrofoneja (vähän vuotoääniä, kestävät kapuloiden iskuja, kestävät suurta äänenpainetta), mutta jos rumpali soittaa hiljaa ja käyttää soitossaan paljon nyansseja, kannattaa tomeihin kokeilla kondensaattorimikrofoneja.

Tomien virittäminen on yhtä tärkeää kuin virvelinkin ja jos asia ei ole hallussa, niin googletus kannattaa!

Mikrofonin valinta:

Shure SM57 - turvallinen valinta niin studiossa kuin livetaltioinnissakin
Sennheiser MD421 - laajempi soundi kuin SM57:ssä
Sennheiser E904 - hyvä tomimikki, ei tarvitse telinettä

Kondensaattorivaihtoehto kevyempään soittoon: Neumann U87, AKG C414, Neumann TLM 103

Lattia-tom

Ympäröivä tila (huoneen korkeus) vaikuttaa rummun sointiin merkittävästi. Jos hyvää soundia ei tunnu löytyvän, niin virettä kannattaa nostaa/laskea tai vaihtaa huoneen korkeutta.

Sennheiser MD421 - studiostandardi lattiatomin mikitykseen. Mikrofonin laaja kalvo tuottaa täyteläisen alapään ja siksi se toimii myös bassorummun mikitykseen. AKG D112 - bassorummun mikrofonin väärinkäyttöä! Jos tarvitaan 'big bottoms', niin voihan tätäkin kokeilla jos bassorummun mikityksestä jää tällainen yli. Neumann U87 tai TLM 103: täyteläisyyden tavoitteluun, mutta ride-pellin vuoto voi olla ongelma.

Hihat

Ensimmäinen vaihtoehto on mikittämättä jättäminen. Hyvin sijoitetut overheadit poimivat hihatin ja muut pellit erinomaisesti, mutta jos hihatista halutaan kaivaa luonnetta esiin tai lähdetään kirurgiselle lähimikityslinjalle, niin silloin kannattaa aloittaa pienikalvoisella kondensaattorimikrofonilla (esim. AKG C451) ja suunnata se poispäin virvelistä. SM57:lla saa lofi-soundia, jos hihatin pitää pikemminkin kolahtaa kuin sihistä.

Mikitetty hihat-soundi vaihtelee suuresti sen mukaan, mitä kohtaa hihatista mikitetään. Mikrofonia ei kannata laittaa lautasten tasolle ainakaan ilman pop-filtteriä.

Overheadit

Koko setin saa äänitettyä yksinkertaisimmillaan laajakalvoisella kondensaattoriparilla (esim. Neumann U87, AKG C414).

Pienikalvoinen kondensaattorimikrofoni (Neumann KM84, AKG C451/ST, Shure SM81) kuulee peltien helinän laajakalvoista tarkemmin, koska mikrofonin pienempi kalvo liikkuu ketterämmin ilmanpaineen vaihteluiden mukana.

Overheadien luoma stereokuva vaikuttaa oleellisesti koko biisin miksaukseen, joten siihen kannattaa kiinnittää jo mikrofoneja aseteltaessa huomiota.

Stereomikitystekniikat

Sovitetulla stereoparilla tehty mikitys voi olla ratkaiseva ero tavanomaisen ja loistavan äänitteen välillä. Stereomikitystä voidaan käyttää yksittäisten soittimien, rumpusettien, sinfoniaorkesterin tai livekeikan äänittämiseen.

Parhaan stereomikitystavan valintaan vaikuttavia asioita on useita. Vaikka lopputulos vaihtelee käytettävän suuntakuvion mukaisesti, niin äänilähteen etäisyys mikrofoniin vaikuttaa vielä enemmän, sillä se määrää suoran signaalin ja huoneambientin välisen suhteen. Livetaltioinnissa voi olla myös ulkonäöllisiä rajoituksia. Stereoäänityksen monoyhteensopivuus on hyvä tarkastaa, erityisesti jos äänite on tarkoitettu radio- tai TV-lähetykeen.

Stereomikitystekniikat on jaettu kahteen luokkaan sen mukaan, ovatko mikrofonit toistensa lähellä vai onko niiden välissä enemmän ilmaa. Toistensa lähelle sijoitetut mikrofonit tuottavat erittäin tarkan stereokuvan, joidenkin kuuntelijoiden mielestä jopa liian tarkan. Yleisesti kritisoidaan tämän tekniikan tuottaman stereokuvan kapeutta, jota voi kompensoida laittamalla mikrofonit hieman etäämmälle toisistaan, jotta kanaviin tulee pieni vaihe-ero.

Toisistaan kauas sijoitetut mikrofonit tuottavat epätarkemman, mutta ilmavamman stereokuvan. Mikrofonien paikat riippuvat huoneen akustiikasta. Yritys & Erehdys. On tavallista, että käytetään kahta (tai useampaa) stereoparia; yksi tuottaa tarkan stereokuvan, toiset leveämmän ambienssin.

X-Y

Yhteen sovitettu herttakuvioinen mikrofonipari on mahdollisimman lähellä toisiaan muodostaen 60-135 asteen kulman. 90 astetta on yleisin kulma. Mitä isompi kulma, sitä laajempi stereokuva on. Käytännössä etäisyys äänilähteeseen yhdistettynä haluttuun stereolevityksen määrään määrittää sopivan kulman. Herttakuvioiden käyttö tarkoittaa sitä, että X-Y-menetelmässä takaa mikrofonien takaa tuleva signaali hylätään. (Superherttakuvioita lisää vaikutusta.) Takaa tulevan äänen heikolla kuulemisella on useita etuja. Mikrofonipari voidaan viedä tarvittaessa kauemmaksi, jos siitä on visuaalista haittaa. X-Y-stereokuva on myös monoyhteensopiva. X-Y-mikityksellä saadaan aikaan tarkka stereokuva mahdollisimman pienellä akustisten heijastusten määrällä, mutta kanavien erotus ei ole yhtä iso kuin muilla menetelmillä.

A-B

A-B-stereomikitystekniikassa käytetään kaksi pallokuvioista mikrofonia. Mikrofonien välinen etäisyys tuottaa pieniä äänisignaalin aika- tai vaiheinformaatioon, jonka kuulo aistii stereokuvana. A-B-mikityksessä käytetään usein pallokuvioisia mikrofoneja, kun mikrofonien ja äänilähteen välimatkat ovat suuria. Pallokuvion etuna herttaan verrattuna on tasainen taajuusvaste.

Blumlein

Tekniikka on nimetty brittiläisten stereomikityspioneerin, Alan Blumleinin mukaisesti. Blumlein-tekniikassa käytetään kahta 8-kuvioista mikrofonia. 8-kuvio kuulee yhtä hyvin kummaltakin puolelta mikrofonia, mutta on kuuro 90 astetta sivulta tulevalle äänelle. Blumlein-tekniikassa kaksi 8-kuvioista mikrofonia on asetettu 90 asteen kulmaan toisiaan vasten siten, että mikrofonien positiiviset puolet (etupuolet) osoittavat äänilähteen vasenta ja oikeaa reunaa. Sivulta tulevien äänten vaimennuksen takia toisen mikrofonin herkin alue on toisen mikrofonin epäherkimmällä alueella. Koska suuntakuviot menevät keskellä päällekkäin, niin ne poimivat saman keskisignaalin. Tekniikalla saadaan aikaan erittäin hyvä stereoerotus. Koska 8-kuvio kuulee signaalia myös takaa, niin mikitykseen tulee mukaan paljon ambienssia. Koska vasemman kanavan mikrofoni poimii oikealta tulevat heijastukset (ja oikea mikrofoni vasemmalta tulevat), on menetelmä heikosti monoyhteensopiva. Lisäksi huonekaiku voi tulla toisen mikrofonin etu- ja toisen mikrofonin takapuolelle, joka häiritsee lokalisointia. Blumlein-tekniikka on parhaimmilaan silloin, kun sekä äänilähde, akustinen tila ja mikrofonien sijoittelu ovat optimaaliset. Käytännössä se on harvinaista, joten useimmiten käytetään muita mikitystekniikoita.

ORTF

Vaikea nimi, koska tekniikan on kehittänyt Ranskan virallinen taho, Office de Radio Télévision Française. ORTF-tekniikka yrittää matkia keskimääräisen aikuisen ihmisen päätä. Kaksi herttamikrofonia on asetettu 17 cm etäisyydelle toisistaan 110 asteen kulmaan. ORTF tuottaa leveän ja syvän stereokuvan Blumlein-tekniikan tapaan, mutta herttakuvioiden käyttö rajoittaa ambienssin määrää. Alle 500 Hz taajuudet kuuluvat samanvaiheisina. Kuulo aistii yli 500 Hz taajuuksien aika- ja vaihe-erot stereokuvana, ja ORTF tuottaa miellyttävän avoimen äänimaiseman. Hollantin yleisradiolla on vähän vastaava NOS-tekniikka (Nederlandsche Omroep Stichting), jossa herttamikrofonit on asetettu 90 asteen kulmaan toisistaan 30 cm etäisyydelle.

Mid-Side

M-S-tekniikassa (M = Mid, keskikanava, S = Side, ) käytetään poikkeavaa menetelmää erittäin tarkan stereokuvan ja erinomaisen monoyhteensopivuuden luomiseksi. Mid-mikrofoni (yleensä hertta) suunnataan äänilähteen keskikohtaa päin ja sillä äänitetään varsinainen soundi. 8-kuvioinen mikrofoni ("side") asetetaan samalle kohtisuoralle akselille siten, että suuntakuviot osoittavat vasemmalle ja oikealle, jolloin ne poimivat mahdollisimman paljon sivulta tulevia heijastuksia, koska 8-kuvio ei kuule sivulta tulevia ääniä.

Menetelmällä ei saada aikaan stereokuvaa, ennen kuin signaalit on prosessoitu M-S-kooderilla. Toinen stereokanava tehdään summaanalla M- ja S-signaalit ja toinen vähentämällä M-signaalista S-signaali.

Tuloksena on erittäin tarkka stereokuva. Miksaaja voi säätää stereokuvan leveden side-kanavan voimakkuutta säätämällä

M-S-tekniikka on aina stereomikitystekniikka, jossa ei käytetä sovitettua mikrofoniparia ja menetelmä on erittäin joustava, koska mid-mikrofonin ei tarvitse olla herttakuvioinen. Jos mukaan halutaan enemmän ambienssia, niin mid-mikrofoni voi olla myös pallokuvioinen. Mid-Side-tekniikka on erittäin monoyhteensopiva, koska vastavaiheisten signaalien summaus kumoaa toisensa ja jättää jäljelle vain mid-mikrofonin signaalin.

M-S-koodaus on helppo toteuttaa ilman varsinaista kooderia myös miksauspöydällä tai tietokoneella. Käsittelemätön side-kanava miksataan vasempaan kanavaan ja vastavaiheinen side-kanava oikeaan kanavaan.

Bonham-mikki

krofoni kahden kapulan mitan päähän virvelistä yläviistoon bassorumpua kohti. Mikrofonin signaali reilusti ruvelle (putkisäröä, äänitys nauhalle liian suurella voimakkuudella), niin päästään Led Zeppelin -osastolle. Jopa yksi dynaaminen Shure SM57 kuulee setin tällä tavalla (bassorumpua lukuunottamatta) ällistyttävän hyvin!

Ambienssi

Jos soittohuoneen akustiikka antaa myöten ja mikrofoneja on vielä reservissä, niin ambienssistereopareja voi ripotella sinne tänne ja tuonne. Ambienssimikit kuulevat rummut viiveellä (1 metri = 3,4 ms, 2 metriä 6,8 ms, 3 metriä n. 10 ms) ja niitä voi yrittää siirtää samaan vaiheeseen overheadien kanssa. Tällöin esim. hihat kuulostaa tiukemmalta. Jos tila on iso, niin kokeile laittaa mikrofonit sellaiselle etäisyydelle, että ääni tulee kuudestoistaosanuotin viiveellä (riippuu äänitettävän kappaleen temposta).

Virvelimikki katon rajaan

Joku jäljellä oleva mikrofoni virvelin yläpuolelle ihan katon rajaan. Tämä raita geitataan siten, että se aukeaa lähimikitetyn virvelin mukaisesti (lähimikitetty virveli kohinaportin sidechain-inputtiin). Kanava aukeaa jo ennen kuin virvelin äänenpaine ehtii mikrofonille! Tapauskohtaisesti tällä menetelmällä virvelistä voi saada ruuvaamalla ihan friikin kuuloisen :-).

Lofi-mikrofoni

Laita joku halpa mikrofoni setin eteen ja käytä siihen runsaasti säröä.

Kanavien avausjärjestys

1. Overhead
2. Overheadit
3. Bassorumpu
4. Virveli
5. Tomit
6. Muutkanavat

Kaikkia raitoja ei tarvitse käyttää! Mitä vähemmän kanavia käytetään, sitä vähemmän tulee vaihevirheongelmia ja säätöä miksauksessa.

Kapselin koko

Mikrofonin kapseli muuntaa ilmanpaineen vaihtelut sähköiseksi signaaliksi. Kondensaattorikapseleita on kolmea peruskokoa: pieniä, keskikokoisia ja laajoja. Yleistäen voidaan sanoa, että taajuusvaste on verrannollinen kalvon kokoon, Tätä voi verrata erikokoisten kaiuttimien taajuusvasteeseen. Mitä suurempi kartio, sitä tehokkaammin se toistaa alataajuuksia, mutta heikommin diskantteja. Sama pätee kalvon koon kasvaessa.

Mikrofonien S/N-suhde (signal-to-noise eli signaalin voimakkuus verrattuna pohjakohinaan) on yleistäen verrannollinen kalvon kokoon. Mitä suurempi kalvo, sitä herkempi se on äänenpaineelle ja sitä suurempi ulostulosignaali sillä on. Laajakalvoisilla mikrofoneilla on paljon pienikokoisia parempi S/N-suhde.

Pienet kapselit. Pienten kapseleiden kalvon halkaisija on alle 1/2". Niiden taajuusvaste on erittäin tarkka koko 20 Hz - 20 kHz kuuloalueella, mutta niiden huono S/N-suhde asettaa kovat vaatimukset elektroniikalle, joten pienikapselisia mikrofoneja käytetään lähinnä mittamikrofoneissa.

Keskikokoiset kapselit. Keskikokoisten kapseleiden kalvon halkaisija on alle 1/2" - 3/4". Oikein suunniteltuna ja valmistettuna tällaisten mikrofonien taajuusvaste on tasainen 20-18000 Hz alueella. Kalvo on tarpeeksi suuri tuottaakseen ammattikäyttöön riittävän voimakkaan signaalin.

Suuret kapselit. Suurten kapseleiden kalvon halkaisija on 3/4 tuuman ja yhden tuuman välillä, joskus jopa suurempi. Koska laajakalvoiset kapselit tuottavat paremman S/N-suhteen ja suuremman herkkyyden ilman ylimääräisiä esivahvistimia, pidetään suurempaa parempana. Suuret kapselit ovat tarkkoja alataajuuksilla - asia, joka voidaan kuulla mutta joka on vaikea mitata. Herttakuvioisilla suurilla kapseleilla on proximity-efekti, eli ne korostavat bassotaajuuksia sitä voimakkaammin, mitä lähempänä äänilähdettä ne ovat. Suurten kapseleiden taajuusvaste putoaa 14k:n kohdalla. Vaikka tästä ei aina olekaan haittaa, niin se voi himmentää paljon korkeita taajuuksia sisältävien äänilähteiden kirkkautta.

Jotkut valmistajat venyttävät laajakalvoisten kapseleiden kokoa keskikokoisten puolelle markkinointisyistä. Kalvon läpimitta merkitsee enemmän kuin sanallinen kategorisointi.

Lopuksi

Tarkasta overheadien stereokuva. Virveli ja bassorumpu eivät ole rumpusetissä samalla keskilinjalla, mutta nykyaikaisessa miksauksessa kummatkin halutaan panoroida keskelle stereokuvaa. Overheadit kannattaa sijoitella bassorummun ja virvelin mukaiselle keskilinjalle. XY-paria kannatteleva teline siis enemmän hihatin puolelle oikealle suunnattuna.